lauantai 27. huhtikuuta 2013

Matkakuumetta (taas)

Pääsin ensimmäiselle oikealle ulkomaanmatkalleni vasta ollessani jo 25-vuotias. Jos risteilyjä ei lasketa mukaan, en ollut ennen tuota ikää käynyt juuri missään ja vähättelin matkustamista ja ulkomaita. En osannut antaa sille arvoa, koska minulla ei ollut mitään tietoa muista maista ja kaikista maailman tutustumisen arvoisista paikoista. Rahat menivät jenkkiautoharrastukseen ja luulin, että minulle tulee aina riittämään autoretket, kotimaanmatkailu ja ruotsinlaivat. Onneksi se ei kuitenkaan riittänyt. Onneksi silmät aukesivat maailmalle ja reissaamiselle ja onneksi löysin maailmasta paljon muutakin. Se on avartanut maailmakuvaa, ajattelutapaa ja tietämystä ja ymmärtämystä. Se on opettanut kuinka häviävän pientä on Suomi ja Suomalaisuus ja kuinka maailma on paljon paljon jotain ihan muuta. On se auttanut myös arvostamaan Suomea ja suomalaisuutta, mutta se on myös kehittänyt kriittistä suhtautumista Suomeen ja suomalaisuuteen ja opettanut näkemään maailman ihan uudella ja erilaisella tavalla.

Reissaaminen on opettanut paljon, mutta tärkeää ovat myös kivat muistot ja monenlaiset kauniit ja mukavat paikat, joita olen elämässäni saanut nähdä. Monet maat ja kaupungit. Erilaiset ihmiset ja kulttuurit. Nähtävyydet ja myöskin totta kai se, että matkoilla on ollut vain yksinkertaisesti kivaa ja mukavaa ja rentoutuminen on ollut täysin toisenlaista kuin omissa kotiympyröissä. Olen iloinen ja onnellinen, että olen niin paljon saanut nähdä ja kokea. On totta, että paljon voi löytää omasta maasta ja vaikka omalta takapihaltaan, mutta onneksi se ei ole kohdallani jäänyt siihen...

Kun olin ensimmäisen reissuni tehnyt (se muuten suuntautui Floridaan, Yhdysvaltoihin, josta on sitten tullut jotenkin kummallisesti yksi elämäni tärkeistä asioista) jäi matkailuinnostus kytemään jonnekin piiloon ja se heräsi oikeastaan vasta seitsemän vuotta myöhemmin, kun silloinen kumppanini sai minut ymmärtämään kuinka mukava asia reissaaminen voi olla. Oikeastaan ymmärsin sen vasta myöhemmin, mutta joka tapauksessa pysyvä matkakuume puhkesi noin 15 vuotta sitten. Siitä lähtien tuo "sairaus" valtasi minut aina tasaisin välein, mutta pysyin rauhalisesti aloillani matkojen väliset pitkätkin ajat. Varsinainen iso muutos ja tämän "taudin" lopullinen puhkeaminen tapahtui vuoden 2011 alkupuolella ja silloin myös kohtalo puuttui peliin niin, että useat työmatkat veivät minua milloin minnekin ja kun niiden välissä tein vielä lomamatkoja, niin elämä tuntuikin olevan melko paljon menoa ja jatkuvaa liikkeelläoloa.

Nyt tuo pysyvä, krooniseksi muuttunut matkauume taitaa olla osa minua. Kun olen matkan jälkeen ollut muutaman viikon paikoillani, löydän itseni jo selailemasta netistä lentoja jonnekin... Näin on käynyt nyt jo useamman kerran. Oikeastaan vuoden 2011 alusta asti minulla on matkalla ollessani ollut koko ajan tiedossa jo myöskin seuraava matka tai joskus jopa kaksi seuraavaa matkaa. Nyt pitkästä aikaa tilanne on sellainen, että en ole menossa minnekään... Ja se on tietysti taas johtanut uuteen matkakuumeeseen ja nettisivujen selailuun.

Olen jakanut tämän vuoden lomani niin, että minulla on kesällä kolmen viikon loma ja talveksi jää lomarahanvaihtovapaineen noin seitsemän viikon loma! Voi olla, että jaan tuota talven seitsemän viikon pätkää vielä kesälle tai syksylle, mutta olen myös varautunut pitempään jaksoon USA:ssa tulevana talvena. Talvella 2013-14 olisi joka tapauksessa siis tarkoitus olla pitempään omassa kodissa ison veden tuolla puolen ja luultavasti hieman isommalla joukolla? Mutta entäpä ennen sitä? Vaihtoehtoja on nyt muutamia. Voi olla, että kesä menee Suomessa ja varsinkin jos saan veneeni kuntoon, voivat matkat olla lyhyitä ajeluita lähivesillä ja päiviä kauniissa Kuninkaansaaressa Helsingin edustalla. Myös Sastamalan kesämökki olisi käytetävissä. Juhannuksen suunnitelmissa on Ellivuoren festarit Sastamalassa. Eli pakottavaa tarvetta ei ole lähteä minnekään kauas, eikä siihen ehkä löydy edes aikaa.

Kun poikani kotiutuu hieman ennen Juhannusta, olisi kuitenkin ehkä mukava tehdä joku pikkuinen matka. Tärkeintä olisi ehkä päästä pian katsomaan amerikankotia, joten se on nyt ykkösijalla. Lennot ovat kyllä valitettavasti kesällä melko kalliita ja ja matka on pitkä, mutta silti olisi mukava käydä katsomassa pojan kanssa toista kotiamme USA:ssa. Jos se ei toteudu, niin sitten minulla on takataskussani jo muitakin suunnitelmia. Lyhyempiä ja edullisempia suunnitelmia. Haaveissani on jompi kumpi kahdesta Välimeren rantakaupungissa järjestettävistä festareista. Heinäkuun alussa Espanjan Pineda de Marissa Barcelonan lähellä olisi festarit, jonne haluaisin lähteä ja tänä vuonna se olisi periaatteessa jopa ihan mahdollista. Ja toisena vaihtoehtona olisi festarit Italian Senigalliassa elokuun alussa. Elokuun alussa joudun kyllä olemaan töissä, mutta silti olisi mehdollista lähteä viikon kestävien festarien päätösviikonloppuun mukaan ja jatkaa lomaa muuten vaan Italiassa. Katsoin jo lentojakin valmiiksi: esimerkiksi Norwegianin lennoilla Helsinki-Venetsia-Helsinki tai Helsinki-Rooma ja Venetsia-Helsinki pääsisi matkaan juuri tuona ajankohtanana hieman alle 200€ hintaan! Eli halvat lennotkin olisi jo tiedossa...


torstai 18. huhtikuuta 2013

Menneitä muistellen... Alone in New York

Suomen talvi on taas tuntunut niin kovin pitkältä. Pitkältä, kylmältä ja lumiselta. Aika kesän lopusta seuraavan kesän alkuun tuntuu jälleen kerran ikuisuudelta, siitäkin huolimatta, että olen onnistunut katkaisemaan sen kahden viikon Floridan matkalla lokakuussa, viikon Pariisin matkalla joulukuussa ja kolmen viikon New Yorkin ja Floridan matkalla tammi-helmikuussa. Nyt kevät näyttää kuitenkin lopulta saapuneen, vaikka juuri tänään mietinkin, että on tämä kumma maa, kun täällä on joko lunta ja pakkasta tai sitten sataa vettä... Lämpimiin ilmoihin on joka tapauksessa vielä  pitkä matka ja kalpea ja kolkko kevät tulee kestämään vielä jonkin aikaa. Toivottavasti aurinkoisia ja lämpimiä päiviä tulee kuitenkin paljon sekä keväällä että kesällä.

Vieläkään mitään reissua ei ole tiedossa, vaikka edellisestä on kulunut jo... Niin no, reilut kaksi kuukautta vasta... Mitään suunnitelmia ei ole, mutta ehkä voisin tehdä poikani kanssa jonkun pienemmän reissun kesän lopulla tai syksyllä Floridan kotiin (tai jonnekin muualle?) ja pitemmän reissun Floridaan isommalla joukolla voisimme säästää vielä ensi talveen.

Huomasin eilen, että Finnair aloittaa syyskuun alkuun asti jatkuvat suorat lennot Torontoon, Kanadaan. Siinäpä olisikin hyvä perusta seuraavalle turneelle: Suoraan Helsingistä Torontoon (8h 45min) ja sieltä lyhyt matka Niagaran putouksille ja USA:n puolelle Buffaloon. Buffalosta sitten pikku hiljaa jotain tietä alas etelään ja Floridaan ja paluu Suomeen taas Toronton kautta. Saa nähdä, voi olla, että jää toteuttamatta, mutta idea olisi kyllä todella houkutteleva. Saattaa olla, että aikakapeikon ja rahatilanteen vuoksi kesän tai alkusyksyn matka jää muutaman päivän reissuun vaikkapa Roomaan tai Pariisiin tai jonnekin, minne pääsee esimerkiksi Norwegianilla edullisesti. Toisaalta... Pojallani olisi varmasti halu päästä pian käymään "kotona" USA:ssa, hän kun on nähnyt asunnon vain pikaisesti tyhjänä, silloin kun kävimme sitä ensimmäisen kerran katsomassa.

Onnistuin viime reissulla kirjoittelemaan tätä blogia matkapäiväkirjana melkein joka päivä ja nyt olen muutamassa blogikirjoituksessa palannut matkaan vielä jälkikäteen. Ajattelin kuitenkin vielä jatkaa näitä kirjoitusharjoituksia ja kirjoitella tällä kertaa vielä muutaman sanan kylmän talven keskeltä, kylmästä New Yorkista.

-------------------------------------------------------------------------------


Kiiltäväkylkisen metrojunan ovet kolahtavat kiinni ja juna lähtee pyörät vingahdellen liikkeelle. Viereiselle laiturille pysähtyy toinen juna ja hetkeksi laiturialue täyttyy taas ihmisistä, kunnes se taas hiljenee muutamaksi minuutiksi. Suurkaupunki elää kiireisessä rytmissä, jonka pieniin väleihin mahtuu myös rauhallisempia hetkiä. Olen juuri jäänyt pois junasta numero 6 Bleecker Streetin asemalla Manhattanin eteläosissa ja kävelen maanalaisia käytäviä pitkin Broadway-Lafayetten asemalle. Pienen odottelun jälkeen Brooklynin suuntaan matkalla oleva F-juna  saapuu jarrut kirskuen asemalle ja nousen sen kyytiin. Vaunussa ei ole kovin paljon matkustajia; vain muutama ihminen istumassa penkeillä ja yksi hieman agressiivisen oloinen rahan kerjääjä. Istun kaikessa rauhassa häiriköstä välittämättä ja hän antaa minun olla rauhassa. Juna kulkee huojuen eteenpäin ja alittaa East Riverin tunnelissa. Tämä on New Yorkin metro. Mainettaan parempi ja käsittääkseni paljon menneistä ajoista siistiytynyt, mutta silti aina New Yorkin metro.

Juna tulee East Riverin alitettuaan Brooklynin puolelle, mutta pysyy edelleen tunnelissa maan alla. Jään junasta pois York Street-Jay Streetin asemalla ja nousen portaita maanpinnalle. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta tästäkin päivästä on tulossa kylmä pakkaspäivä. Lähden kävelemään loivaa alamäkeä pitkin Jay Streetiä, kohti East Riverin rantaa. On torstai aamupäivä. Aurinko on noussut jo melko korkealle ja kaduilla on hyvin rauhallista ja hiljaista. Tuntuu jotenkin oudolta olla keskellä yhtä maailman suurimmista kaupungeista, keskellä miljoonia ihmisiä ja silti niin hiljaisessa ympäristössä. Ympärillä on jonkinlaisia varasto- ja teollisuusrakennuksia ja autioita kujia, mutta myös useita nykyaikaisen näköisiä ravintoloita ja pubeja. Lähes kaikki paikat ovat näköjään tähän aikaan suljettuja ja montaakaan ihmistäkään en kaduilla näe. Tämä taitaa olla yksi niitä paikkoja, jotka heräävät eloon vasta illalla ja ehkä ihmiset tulevat tänne kun ovat päässeet töistä.

Päästyäni lähelle East Riverin rantaa käännyn vasemmalle ja lähden hiljaista kujaa pitkin etelän suuntaan. Talojen välissä korkealla kulkee East Riverin ylittävä valtava, siniseksi maalattu Manhattan Bridge ja minä kuljen sen ali. Tuo suuri teräsrakennelma alkaa jostakin muutaman korttelin päästä Brooklynin puolelta, nousee monen kerroksen korkeudelle talojen väliin ja jatkuu sitten korkealle joen yläpuolelle. Vilkas liikenne kulkee pitkin siltaa ja sen useita kaistoja pitkin kiitävien autojen renkaiden äänet täyttävät ilman sillan alla. Myös jotkut metrolinjat kulkevat siltaa pitkin ja välillä kuulen junanpyörien kimeitä vingahduksia ja kolahduksia. Kuljen rauhallisesti kujia pitkin eteenpäin. Minulla ei ole mitään kiirettä. Minulla ei ole tarkkaa päämäärää. Ei aikataulua. Suunnitelmani eteenpäin kattaa vain seuraavan minuutin ja jokaisessa risteyksessä päätän seuraavan suunnan vasta kun olen kohdalla. Olen yksin New Yorkissa. Alone in New York...

Manhattan Bridgen ja Brooklyn Bridgen välissä, veden rannassa, on Brooklyn Bridge Park, josta aukeaa ehkä parhaat mahdolliset näköalat Manhattanille. Varsinkin Lower Manhattan pilvenpiirtäjineen näkyy täältä aivan upeasti. Täältä on otettu ne monet ihmisten seiniä koristavat valokuvat, joissa iltavalaistuksessa oleva Brooklyn Bridge seisoo jylhänä pilvenpiirtäjien edessä ja valot heijastuvat vedenpintaan. Ja valokuvaaminenhan se minullakin oli yksi syy tänne tuloon, vaikka ilman kameraakin voisin kyllä pitkään ihailla tät upeaa maisemaa. Yhden koiranulkoiluttajan lisäksi puistossa ei ole yhtään ihmistä ja minä uskallan jättää kamerani puiston penkille ja ottaa muutaman valokuvan itsestäni Manhattanin suuntaan itselaukaisijalla. Auringonpaisteinen Manhattan on todella kaunis, lähes henkeäsalpaava näky veden takana ja olen todella tyytyväinen, että lähdin tänne kävelylle.

Aivan East Riverin rannassa, Brooklyn Bridgen vieressä, on upea sisäkaruselli. Karuselli näkyy hyvin kokonaan lasia olevien seinien läpi. Se näyttää minusta johonkin elokuvaan kuuluvalta kulissilta, mutta voin hyvin kuvitella kuinka mukavaa lapsilla (ja ehkä aikuisillakin) on lämpimään vuodenaikaan pyöriä karusellissa kun isot lasiseinät ovat arvatenkin auki ja karusellista aukeaa kaunis näkymä veden taakse Manhattanille ja aurinko laskee pilvenpiirtäjäsilhuetin taakse. Kävelen karusellin ohi ottamaan vielä muutaman kuvan Brooklyn Bridgestä ja Lower Manhattanista sen takana. Kävelen sitten lyhyen kierroksen Brooklynin DUMBOn alueella ja suuntaan Brooklyn Bridgelle.

Silta on pitkä, leveä ja korkea. Ja vanha. Se on valmistunut joskus 1800-luvun loppupuolella ja se on ollut aikanaan valtava rakennushanke. Kävely- ja pyörätie kulkee sillan keskellä autokaistojen yläpuolella, noin 60 metrin korkeudella vedenpinnasta. Sillan suurin alituskorkeus on 40 metriä. Täällä korkealla, avoimella paikalla, kylmä viima pääsee iskemään taas oikein kunnolla, mutta muuten sää on edelleen kaunis ja aurinkoinen. Olen ylittänyt tämän sillan toiseen suuntaan viisi vuotta aikaisemmin poikani kanssa. Silloin sää oli kostea ja utuinen ja Manhattan oli sumuinen ja harmaa. Omalla tavallaan kylläkin hyvin kiehtova juuri sellaisena. Tänään sää on kuulas ja kirkas ja koko Manhattan kaikkine korkeine rakennuksineen näkyy selvästi ja saan tällä kertaa otettua myös tarkkoja ja teräviä valokuvia.

Kun sillalta katsoo Manhattanin suuntaan kävellesssä vasemmalle, näkyy kaukana Staten Island ja hieman lähempänä Ellis Island ja Liberty Island sekä Vapaudenpatsas soihtuineen. Manhattanin kärjessä yhtyvät Hudson-joki ja East River ja siitä alkaa Lower Manhattan. Lower Manhattanilta tunnistan ainakin American International Buildingin, 40 Wall Streetin, Woolworth Building sekä WTC:n rakennuksia; isoimpana niistä jo melkein valmis One WTC. Midtown Manhattanilla näen selvästi One Penn Plazan, New York Times Buildingin, Rockefeller Centerin General Elecric Buildingin, Citigroup Buildingin, Trump Towerin sekä tietysti tärkeimmät ja hienoimmat maamerkit Empire State Buildingin ja Chrysler Buildingin. Kaikki nuo korkeat pilvenpiirtäjät sojottavat pystyssä muiden todella korkeiden rakennusten keskellä. East River näyttää olevan jossain kaukana alhaalla ja sillalla tuntee olevansa todella korkealla, mutta kun katseen kääntää Manhattanin pilvenpiirtäjiin tunteekin olevansa matalalla niiden rinnalla. Joka tapauksessa silta on yksi koko New Yorkin parhaita näköalapaikkoja.

Sillan takana Manhattanin puolella käännyn vasemmalle ja lähden kulkemaan pikkukaduille, joiden varrella on paljon erilaisia pikku putiikkeja, kahviloita ja muita liiketiloja. Muutaman korttelinvälin käveltyäni tulen South Street Seaportin alueelle, jossa lähes kaikki liikkeet on suljettu. Alue on melkein kuin pieni avoin ostoskeskus, mutta nyt kauppojen ikkunat ja ovet on laudoitettu umpeen, jalkakäytävät ovat täynnä hienoa hiekkaa ja kaduilla on menossa iso kunnostustyö. Tämä alue kärsi viime vuoden lopulla Sandy-myrskyn aiheuttamissa tulvissa niin pahoin, että kaikkia paikkoja ei ole vieläkään saatu kuntoon. Yritys näyttää kuitenkin olevan kova ja varmasti tämäkin alue on taas pian uuden kukoistuksensa alussa. Aivan rannassa oleva Pier 17- ostoskeskus sentään on auki ja minä poikkean siellä tekemässä pieniä ostoksia.

Olen taas harhaillut muutaman tunnin pitkin suuren kaupungin katuja ja kaipaan jo hetkeksi sisään lämpimään. Käyn kahvilla Dunkin' Donutsissa ja lähden sitten City Hallin kautta kohti hotellia. Hotelliin Murray Hillin aluelle on matkaa muutama kilometri. Ennen metroon menoa katselen vielä hetken City Hallin puistossa hyppeleviä isoja oravia. Minut huomattuaan ne tulevat pian jalkojen juureen ruokaa kerjäämään, mutta minulla ei valitettavasti ole niille mitään annettavaa. Ajan metrolla Park Avenuelle parin korttelin päähän hotellistani ja lepäilen hetken lämpimässä huoneessa.

Illalla teen vielä kävelyretken ylös 5th Avenueta, aivan Central Parkin etelälaidalle asti. Poikkean matkalla St Patrickin katedraalissa ja kuljeskelen rauhallisesti ilman mitään kiirettä. Ollessani Central Parkin laidalla aurinko alkaa laskea ja käveltyäni hetken puiston laitaa käännyt 7th Avenuelle ja kohti Times Squarea. Maleksin hetken Times Squaren värivalojen loisteessa (täällä maleksiminen on ehdottomasti sallittua) ja katselen maailman menoa, ihmisiä ja vilkkuvia ja välkkyviä mainoksia. Jatkan matkaani hotellin suuntaan Herald Squaren ja Empire State Buldingin vierestä. Kun vilkaisen taakseni näen kirkkaiden auton etuvalojen loisteessa kadulta ilmaan purkautuvan valkean höyrypilven ja sen takana pimeässä illassa kaikissa väreissä loistavan Times Squaren. Jossain korkealla taivaalla salamavalot välkkyvät Empire State Buildingin katolla. Ihmisiä kulkee sisään ja ulos Macy's- tavaratalon ovista ja kadulla virtaa loputon jono keltaisia takseja. Ne ovat niitä New Yorkin näkymiä, jotka palavat ikuisesti mieleen ja tallentuvat pysyvästi muistiini.

Käyn syömässä yhdistetyn lounaan, päivällisen ja illallisen hotellin lähellä, Lexington Avenuella olevassa Murray Hill Dinerissa. Olen taas pärjännyt päivän muutamalla annoksella kahvia ja pientä purtavaa. Tämä on kyllä yksi heikkous kun matkustana yksin: Unohdan syödä tai en malta pysähtyä syömään.  Tämä diner on juuri sellainen aito vanhanajan amerikkalainen diner, jossa pöydät ja penkit muodostavat pikku loosheja, penkit on verhoiltu vihreällä  keinonahalla ja ruokalista on sellainen, kuin se on hyvinkin saattanut olla jo 50-luvulta asti. Istun yksin pöydässäni ja katselen tulevia ja meneviä ja pöydissään istuvia ihmisiä. Juttelen hetken tarjoilijan kanssa ja syön hyvän aterian. Tämä on viimeinen iltani New Yorkissa ja huomenna aamulla lähdenkin sitten jo junalla pitkälle matkalle kohti Floridaa.

Astuessani ulos pimeälle kadulle vilkaisen vielä samalla kadulla olevaa Chrysler Buildingia ja sen terästä hohtavalla huipulla kaarevissa ikkunariveissä loistavia valoja. Kävelen vielä viimeiset kerrat päin punaisia valoja ja käännyn kahden korttelin jälkeen oikealle, pienelle 31st Streetille. Tällä yksisuuntaisella kadulla on jatkuva, vilkas läpikulkuliikenne, vaikka tämä periaatteessa vaikuttaakin syrjäiseltä pikkukadulta. Jalkakäytävillä on hämärä valaistus ja näissä kortteleissa on kapeita, noin 8-kerroksisia vanhoja taloja.

Tällaisia ovat olleet päiväni New Yorkissa ja tiedän, että näitä päiviä tulen vielä kaipaamaan. Olen todella nauttinut yksin kulkemisen vapaudesta ja päivistä ilman tarkkaa suunnitelmaa ja määränpäätä, mutta ehkä seuraavalla kerralla kuitenkin saan kokea kaiken tämän ja nauttia näkemästäni ja kokemastani jonkun muun kuin vain itseni kanssa. Tätä kaupunkien kaupunkia tulen taas kaipaamaan ja uskoakseni tulen tänne vielä palaamaan ja jatkan tätä vaeltelua siitä mihin jäin.





perjantai 5. huhtikuuta 2013

Menneitä muistellen... Okeechobee Blvd

4. osa viime reissun menneiden muistelua. Kaiken muun menneiden muistelun lisäksi. Olen ollut pian jo kaksi kuukautta Suomessa ja vieläkään ei ole tiedossa seuraavaa reissua. Outoa... (Tosin sain juuri tietää, että jotain pikku menoa saattaisi olla jossain vaiheessa luvassa.) Nyt kun en ole ihan lähiaikoina menossa minnekään, on taas aikaa katsella vähän taaksepäin ja kirjoitellakin jotain juttuja tämän vuoden tammi-helmikuun vaihteesta.

--------------------------------------------------------------

Istahdan vuokraamani Chevrolet Impalan ratin taakse asuinyhteisömme parkkipaikalla. Käynnistän auton ja kaivelen aurinkolasejani radion alla olevasta lokerosta. Päivästä näyttää taas tulevan lämmin ja aurinkoinen. Peruutan pois parkkiruudusta ja ajan hitaasti San Marino Boulevardille, joka on oikeastaan vain pieni asuinyhteisömme päästä päähän kulkeva pihakatu. Asuntomme on vain noin 100 metrin päässä portista ja portin vieressä olevasta yleisestä rakennuksesta. Tuossa yleisessä rakennuksessa on on-site managerin toimistojen lisäksi kerhohuone, squash-sali sekä kuntosali ja talon takaa löytyy uima-allasalue. Aivan portin vieressä on pieni liikenneympyrä, jonka keskellä on suihkulähde. Kaikkialla on istutuksia, kukkia ja palmuja ja vihreä nurmikko on leikattu siistiksi. Kadulla on uusi musta asfaltti ja myös katukiveys ja jalkakäytävät ovat moitteettomassa kunnossa..

Automaattiportti aukeaa kun ajan autoni sen eteen ja minä jatkan vielä vähän matkaa San Marino Boulevardia ja käännyn sen jälkeen vasemmalle Windsor Waylle. San Marino Boulevardin ja Windsor Wayn risteyksessä yhteisömme kukkaistutuksilla ympäröidyn kivisen nimitaulun juurella pieni suihkulähde suihkuttaa vettä ilmaan. Pian olen jo seuraavassa risteyksessä ja käännyn yhdelle piirikunnan tärkeimmistä valtaväylistä. Viivasuoralla Military Traililla on mittaa kymmeniä kilometrejä: se alkaa pohjoisessa Jupiterista ja jatkuu kauas etelään, Boca Ratoniin asti. Jos ajaisin risteyksestä suoraan Military Trailin yli, tulisin viihtyisän omakotialueen läpi kulkevalle mutkittelevalle Willow Pond Roadille ja sitä kautta pääsisin lähimpään kauppaan, reilun 1,5 kilometrin päässä olevaan Paradise Placen Publixiin. Jos kääntyisin oikealle, olisin pian 45th Streetillä ja lähimmällä Walmart-tavaratalolla ja sitä kautta pääsisin sujuvasti myös Rivieran Beachin rannoille. Minä käännyn kuitenkin vasemmalle eli etelän suuntaan.

Military Trail on suora ja leveä. Sekä etelään että pohjoiseen kulkee kolme kaistaa, paikoitellen jopa kahdeksan ja päästyäni liikkeelle liikennevaloista painan auton kaasua reilummin. Aluksi tuntuu siltä, että auto lähtee kiihtymään laiskasti ja hitaasti, mutta painaessani kaasun pohjaan nopealla polkaisulla vaihde vaihtuu "kick-downin" toimiessa pienemmäksi ja moottorin 300 hevosvoimainen, 3.6 litrainen V6- moottori herää lopulta henkiin. Varsinkin pienillä kierroksilla nuo hevoset vaikuttavat todella laiskoilta, vasta reilut kierrokset moottorissa saavat jotain liikettä aikaan... Auto kiihtyy nopeasti sallittuun 45mph nopeuteen ja sen yli. Ohitan pian Roebuck Roadin, Northwood Universityn ja Community Driven risteyksessä olevan Crosstown Plazan ostoskeskuksen. Kiviset meluaidat ja palmupuut vilahtelevat ikkunoiden ohi.

Vuokraamani vuosimallin 2012 (tai 2013?) Chevrolet Impala on iso ja hieno auto, mutta kaukana ovat kuitenkin nuo amerikanrautojen loiston päivät. Iso ja hieno, mutta tavanomaisen tylsä... Todella mukava ajettava kuitenkin. Olen seuraillut matkani aikana polisiisiautoja ja huomannut, että perinteisen Fordin Crown Victorian tilalle on tullut oikeastaan kaksi automallia. Paikallispoliisit, piirikunnan sheriffit ja osavaltion state trooperit ja highway patrol näyttävät vanhojen Fordien lisäksi käyttävän Dodge Chargeria ja juuri tämän mallista Chevrolet Impalaa tai Malibua.

Viime kerralla "muutttoautoksi" vuokraamani iso Chrysler Town & Country oli kiva auto ja sellaisen voisi vuorata uudestaankin, varsinkin jos on tavaraa ja ihmisiä kuljetettavana. Vuosi sitten meillä oli vuokralla Mitsubishi Eclipse; urheilullinen, matala, pieni, mutta melkoisen laiska menopeli. Vaikka eipä meillä täällä koskaan mikään kiire ole minnekään ja sekä sakkolappuja että onnettomuuksia yritän parhaani mukaan vältellä. Vuokralla on ollut joskus myös pikkuinen Mercury, Toyota Camry (made in Kentucky... oli pakko tarkistaa oven valmistuskyltistä kun japanilaisen minulle antoivat Amerikasssa!) ja ihan ekalla reissulla Pontiac Sunbird- avoauto. Ehdottomasti kivoin kaikista on ollut poikani kanssa joskus muutamaksi päiväksi vuokrattu Ford Mustang- avoauto.

Jatkan matkaani Interstate I-95:n ja Florida's Turnpiken välissä kulkevaa Military Trailia ja muutamassa minuutissa olen jo Okeechobee Boulevardin risteyksessä. Floridassa pn paljon kummalliselta kuulostavia paikannimiä, joista monet juontavat juurensa vanhoista intiaanikielistä. Niin myös Seminole-kieltä oleva Okeechobee. Lake Okeechobee on Floridan suurin järvi ja sen mukaan on nimetty myös tämä tie. Okeechobee Boulevardilla kaistat lisääntyvät entisestään ja myös liikenne on yleensä todella vilkasta. Autoja on paljon, mutta tien 8-10 kaistan ansiosta liikenne kulkee hyvää vauhtia sekä itään että länteen.

Minä käännyn itään eli kohti Downtown West Palm Beachia ja kohti merta. Ajan kovaa vauhtia muun liikenteen seassa kohti muutan kilometrin päässä kohoavia korkeita keskustan taloja. Tienvarsimaisema on tyypillistä Floridan tienvarsimaisemaan, jota koristavat tuhannet erilaiset mainoskyltit sekä erilaiset ja eriväriset liikkeet. Värejä ja erilaisia muotoja. Pikaruokapaikkoja, huonekaluliikkeitä, autokauppoja. Kaikkea mahdollista. Näitä maisemia riittää satoja kilometrejä ja välillä on vaikea ymmärtää, miten kauppoja, ruokapaikkoja ja kaikenlaisia palveluja voi olla näin paljon ja miten niihin kaikkiin riittää asiakkaita. Ihmisiäkin tosin on kyllä paljon; asuuhan täälläkin pelkän Palm Beach Countyn alueella 1,3 miljoonaa ihmistä ja turisteja on vielä tuon päälle melkoinen määrä.

Hieman ennen keskustaa Okeechobee Boulevard ylittää ison expresswayn, Interstate I-95:n ja pian sen jälkeen olenkin jo Clear Laken eteläkärjessä ja heti sen jälkeen keskustassa. Tässä kohdassaa Okeechobee Boulevard on oikea, leveä bulevardi, jota reunustaa komea palmujen rivistö. West Palm Beachin keskusta ei ole mikään suurkaupungin keskusta. Se on pieni ja oikeastaan aika viehättävä keskusta. Rakennukset ovat pääosin vanhan tyylisiksi rakennettuja uusia taloja ja talot ovat vain 2-3 kerroksen korkuisia. Värejä on käytetty täälläkin paljon ja eri pastellisävyt ovat hallitsevia sävyjä. Keskustan alueella ei ole pilvenpiirtäjiä, mutta joitakin korkeita high-rise- rakennuksia löytyy ja niistä korkein on 101 metriä korkea Trump Plazan kaksoisrakennus.

Keskustassa on tavallaan kaksi pääkatua: pohjois-eteläsuunnassa kulkeva Rosemary Avenue ja itä-länsi-suunnassa kulkeva Clematis Street. Molemmat ovat kauppakatuja ja liikkeet ja ravintolat ovat keskittyneet niiden ympärille. Tällä kertaa minä en kuitenkaan käänny kummallekaan niistä. Varmimmin parkkipaikan ehkä löytäisi Sapodilla Avenuelta tai Quadrille Boulevardilta noiden kauppakatujen sivuilta, mutta minä päätän ajaa tänään aivan keskustan reunalle veden ääreen. Vaikka West Palm Beachilla ei olekaan yhtään varsinaista meren rantaviivaa, on se kuitenkin ison "sisäveden" Lake Worth Lagoonin rannalla. Lake Worth Lagoon on suorassa yhteydessä mereen ja se jatkuu mantereen ja saarien välissä aina Palm Beach Gardensista Boynton Beachille asti.

Pysäköin auton kadun varteen Flagler Drivelle ja tungen kaikki rahapussistani löytyvät pikkukolikot parkkimittariin.Quarterit eli neljännesdollarit ovat monissa paikoissa hyödyllisiä kolikoita ja niitä aina kerään ja säästelen rahapussissani, mutta Dimet eli kymmensenttiset ja viiden sentin kolikot minä "hävitän" parkkimittariin. Laitan mittariin reilun tunnin aikaa; se on juuri sopiva aika ja ehdin mukavasti kävellä viehättävää rannan "boardwalkia" Clematis Streetille ja käydä vaikkapa kahvilla.

Palaan kotiin tuttua Okeechobeeta pitkin. Muut yhtä hyvät vaihtoehdot olisivat Palm Lakes Boulevard pikkuisen keskustan pohjoispuolella tai 45th Street vielä siitäkin pohjoiseen. Ajelen hiljaa keskustan läpi Clematista ja Rosemary Avenueta pitkin. Ylitän Federal Higwayn ja US1:n sekä rautatien City Placen jälkeen käännyn Okeechobeelle. Aurinko on laskemassa ja sen lämmin puna näkyy suoraan edessäni. Liikenne on edelleen vilkaista ja puikkelehdin kaistalta toiselle varoen muiden äkillisiä kaistanvaihtoja. Ohitan Tamarind Avenuen ja Australian Avenuen risteykset, ohitan I-95:n ja Congress Avenuen ja ihailen taas kerran Chevrolet liikkeen pihalla olevaa jättikokoista lipputankoa ja jalkapallokentän kokoista USA:n lippua.

Käännyttyäni Military Trailille huomaan liikenteen hieman rauhoittuvan. Edessä on vielä pari (nopeaa) kilometriä ja olen taas kotona. Heti Militarylle käännyttyäni minusta tuntuu, että olen jo kotinurkilla. Aurinko on nyt laskenut kokonaan, mutta sen yhä vaan punaisemmaksi muuttunut valo valaisee vielä tietä reunustavia palmuja. Joitakin ihmisiä seisoo siellä täällä bussipysäkeillä. Joku ahdingossa oleva kerää vielä kyltteineen rahaa tien keskikorokkeella liikennevaloissa. Yksinäinen pyöräilijä ajaa kohti pohjoista ja muutama lapsi kävelee reput selässä jalkakäytävällä. Nopeasti etenevästä liikenteestä huolimatta kaikki tuntuu jotenkin niin mukavan leppoisalta.


Kaikki vuoden 2013 ensimmäisen reissun kuvat löytyvät flickr-albumeista.