perjantai 11. joulukuuta 2015

KATSE KOHTI TULEVAA

Joulu alkaa olla lähellä ja sää näyttää edelleen samalta, miltä se on näyttänyt minun mielestäni jo aivan liian pitkään. Jos alkusyksy olikin kaunis ja jatkui pitkään aurinkoisena ja lämpimänä, niin nyt olemme saaneet takaisin sen, mitä syksystä ehkä tähän asti puuttui... Kirjoittelen tällä kerralla vielä ihan lyhyesti muita kuulumisia, oikeastaan jonkinlaisen lyhyen jälkikirjoituksen edelliseen blogikirjoitukseeni (6.12.2015), ja palaan sitten taas tämän blogin varsinaiseen aiheeseen eli matkusteluun.


KUN PARAS YSTÄVÄ ON POISSA

Kun rakas Miisa-kissamme nukkui pois viikko sitten lauantaina, ihmettelin itsekin kuinka raskaasti sen otin ja kuinka surulliseksi se minut teki. Huomasin, kuinka tärkeä ja rakas siitä oli minulle tullut ja kuinka olin siihen kiintynyt 12 yhteisen vuoden aikana. Tällä viikolla keksin ehkä sen parhaimman selityksen isoon ikävään ja suruun: minun paras ystäväni oli nukkunut pois. Miisa-kissa oli se, jolle aina ensimmäiseksi aamulla sanoin huomenta ja jonka hyvästelin töihin lähtiessä eteisen ovella. Miisa oli se, joka aina odotti minua kotona ja oli niin mielissään minun näkemisestäni. Miisa oli se, joka aina tassutteli kiireesti minua vastaan tullessani kotiin ja jolle sanoin moi astuessani sisään. Miisa oli se, jonka kanssa istuin illalla katsomassa televisiota, kissa minun sylissäni, mahani päällä tai hartioillani. Miisa oli se, jolle nukkumaan mennessä sanoin hyvää yötä. Miisa oli minun juttukaverini ja läheisin ystäväni.

Parin kuluneen vuoden aikana oma huomioni ihmisissä on ehkäpä jo vähän liiallisestikin kiinnittynyt enimmäkseen ihmisten pahuuteen. Niin muualla maailmassa kuin Suomessakin. Viime aikoina käsitykseni suomalaisista ihmisistä on romahtanut, kun olen huomannut kuinka pahantahtoisia ja ihan suoraan sanoen vittumaisia aivan liian monet ihmiset täällä ovat. Ja se vittumaisuus yhdistettynä tyhmyyteen ja tietämättömyyteen on todella ikävä yhdistelmä. Tämä vaikutti myös siihen, että olin tyytyväinen siihen, että minulla oli kaverina kissa. Kissa on paljon parempi kaveri kuin suuri osa ihmisistä... Tämä ei tietenkään koske kaikkia, vaan suurin osa niistä ihmisistä, joita minä paremmin tunnen, on ihan hyviä ja mukavia ihmisiä ja on paljonkin ihmisiä, joita voin onneksi kutsua ystävikseni. Ja tietysti tärkeintä maailmassa ovat ne muutamat kaikkein läheisimmät ihmiset. Mutta silti, jos ei aivan läheisimpiä ihmisiä oteta lukuun, niin Miisa oli todellakin paras kaverini ja siksi minä ikävöin sitä edelleen niin paljon..


KATSE KOHTI TULEVAA

Vaikka mieli onkin vähän maassa juuri nyt, vuoden synkimpään aikaan, joulun ja vuodenvaihteen lähetessä, on minun silti pakko yrittää nähdä valoisasti ja katsoa tulevaan. Ajatuksissani on ollut pikainen tarkastuskäynti USA:ssa omalla asunnolla tammikuun alkupuolella. Aikataulu tästä hetkestä tammikuun loppuun on kuitenkin nyt niin tiukka, että olen jo varautunut siihen, että tämä "äkkilähtö" ei ehkä tule onnistumaan. Koska työ rajoittaa nyt vapaa-aikaa jonkin verran, olin ajatellut korkeintaan 10 päivän matkaa, jolta minun pitäisi palata viimeistään 20.1. ja jos en pysty ottamaan vapaaata edes tätä kymmentä päivää, on koko matka parasta unohtaa. Lennot maksavat kuitenkin jonkin verran ja koneessa (tai koneissa) joutuu istumaan sen verran pitkään, että viikon tai lyhyemmän ajan vuoksi Floridaan asti ei kannata lähteä. Helpointa olisi kai jatkaa suoraan joululomaa ja lähteä matkaan heti vuoden ensimmäisinä päivinä tai tarkalleen ottaen 3. päivän jälkeen, mutta lennot ovat hieman halvempia, jos lähtöä siirtää siitä ainakin viikon verran eteenpäin.

Tammikuulle olisi ainakin vielä saatavilla hyvinkin edullisia lentoja Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Finnairin suorilla lennoilla pääsisi New Yorkiin ja sieltä edelleen Americanin lennolla Miamiin hintaan 595 euroa! Paluu samaa reittiä kuuluu tietysti tähän hintaan. Toinen, oikeastaan vielä huomattavasti parempi vaihtoehto, olisi matka Finnairin suorilla lennoilla New Yorkiin ja sieltä edelleen JetBluen lennolla West Palm Beachille ja samaa reittiä takaisin hintaan 671 euroa! Tämä matka suoraan perille asti ei olisi kuin 76 euroa kalliimpi kuin Miamin lennot ja näin pääsisin aivan oman kodin nurkalle. Samalla välttäisin Miamin ruuhkaisen kentän ja reilun 100 kilometrin automatkan Miamista West Palmiin, vaikka eivätpä nekään nyt mitään isompaa päänvaivaa tuottaisi. Muitakin vaihtoehtoja tietenkin olisi, mutta pidän kiinni periaatteestani, että Floridaan on päästävä yhdellä välilaskulla tai suoraan yhdellä non-stop -lennolla. Finnairin suorat lennot Miamiin olisivat siis myös yksi vaihtoehto, mutta niistä halvimmatkin näyttävät maksavan tammikuussa minulle edes jollakin tavalla sopivina ajankohtina yli 800 euroa.

Työkiireiden lisäksi minulla on nyt muitakin asioita, jotka asettavat pikku rajoituksia tai ohjaavat päätöksentekoa, mutta nyt ensimmäisenä suunnitelmissa olisi kuitenkin tämä lyhyt matka tammikuussa. Maalis-huhtikuulle olen jo jonkin aikaa suunnitellut pitempää, noin kuukauden kestävää matkaa, mutta nyt minun on otettava sen suhteen huomioon myös mahdollinen matka kesä-heinäkuussa. Tosin mikään näistä kolmesta ei välttämättä sulje muita pois. Jos vaan rahaa lentolippuihin löytyy... Lomapäiviä minulla on käytettävissä riittämiin: vielä 30 päivää vanhaa lomaa ennen kuin voinkin jo alkaa käyttää sen päälle tulevia vuoden 2016 lomia. Reilun puolen vuoden aikani Kreikassa jätti minulle reserviin melkein koko vuoden 2014 lomat ja niihin kun on lisätty vielä vähän lomarahanvaihtovapaita, olen ollut jo pitkään reilusti "plussalla" lomapäivien suhteen. Eli matkustelu ei ole kiinni nyt lomapäivistä, vaan rahasta ja ehkä vielä sitäkin enemmän omasta aikaansaamisesta. Ehkä myös matkakaverista, joita minulla ei nyt viime reissuilla ole ollut. Näistä kolmesta alustavissa suunnitelmissa olevista reissuistakin kahta ensimmäistä eli talven ja talven tai kevättalven matkaa suunnittelen yksin (jos ja kun matkaseuraa ei löydy).

Katsotaan kuinka moni näistä kolmesta nyt alustavissa suunnitelmissa olevista USA:n reissuista lopulta toteutuu. Toivottavasti ne kaikki. Näiden lisäksi haluaisin vielä matkustaa elokuun alussa Italian Senigalliaan. Siellä järjestettävät Summer Jamboree - festarit on nyt nähty jo kaksi kertaa ja kova halu olisi päästä sinne taas tänä vuonna, Turhaan ei tapahtuman mainoslauseessa sanota "The Hottest Rockin' Holiday on Earth!" Näiden lisäksi olisi mukava paeta vielä viettämään syntymäpäiväänsä jonnekin ihan muualle, mutta ihan jatkuvaan matkusteluun ei nyt taida riittää aika eikä rahat. Nyt ihan ensimmäiseksi on kuitenkin päästävä hetkeksi syksyn ja talven synkkyyttä ja kylmyyttä pakoon. 

Edellisen reissuni matkatarina on edelleen kesken, mutta palaan siihen seuraavissa kirjoituksissani. Muistakaa käydä katsomassa valokuviani.



sunnuntai 6. joulukuuta 2015

TALO ON HILJAA, ULKONA SATAA

Olen päättänyt, ja melko hyvin myös onnistunut pitämään siitä kiinni, että en kirjoittele tähän blogiin sen enempää politiikkaa kuin liialti omaa elämäänikään. Molemmista olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta haluan pitää tämän niin puhtaasti matkablogina kuin mahdollista. Nyt teen kuitenkin yhden ison poikkeukseen ja kirjoitan jotain, mikä ei liity mitenkään matkusteluun.

MUISTOKIRJOITUS MIISALLE

Tänään on itsenäisyyspäivä ja ikkunallani palaa yksi kynttilä. Se ei tällä kertaa pala Suomen itsenäisyydelle, vaan rakkaan Miisa-kissamme muistolle. Miisa kuoli eilen Viikissä pieneläinsairaalassa sairauteen, jonka lopulliset syyt jäävät ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi. Minä olen nyt yksin kotona. Sää on on samanlainen kuin se on ollut jo useamman päivän ajan: ulkona on synkää ja mustaa, tuuli on ollut myrskyisä. Tämä sää on nyt aivan yhtä synkkä kuin minun mielialani. Ja tämä talo ja koti on niin kovin hiljainen ilman Miisaa ja ulkona vain sataa ja sataa.


Miisa tuli meille jo tammikuussa 2004. Kävimme silloin poikani kanssa HESY:n löytöeläintalossa katsomassa kissoja ja toisella kerralla olimme menossa hakemaan ensimmäisellä käynnillä näkemäämme valkoista kissaa. Kun poikani meni isoon kissahäkkiin sisälle, kävikin niin, että nurkassa yksin kyyristellyt harmaa kissa tuli heti hänen luokseen ja niin siinä kävi, että tuo kissa lähti sitten meidän mukaamme. Me emme valinneet Miisaa, vaan Miisa valitsi meidät. Heti ensi hetkestä lähtien hänestä tuli poikani kissa ja tuo aralta ja erakolta vaikuttanut kissa osoittautuikin ihmisläheiseksi ja kaikinpuolin kivaksi kissaksi. Kukaan ei tiennyt kissan ikää, koska se oli löydetty Herttoniemenrannasta; se ei kuitenkaan ollut ihan pentu, mutta ei varmasti kovin vanhakaan. Arvelimme iäksi pari vuotta tai korkeintaan vähän enemmän.


Miisa oli kanssamme melkein 12 vuotta. Jos tuohon 12 vuoteen lisätään kaksi vuotta, Miisan ikä olisi ollut nyt 14 vuotta, mikä vastannee ihmisen iässä yli 70 vuotta. Ja on ihan mahdollista, että olemme arvanneet Miisan iän meille tullessa aivan väärin ja voi olla, että Miisa oli vielä paljon vanhempikin. Eli Miisa oli jo joka tapauksessa vanha kissa ja tämä olisi ollut edessä varmasti hyvinkin pian, mutta nyt lähtö tuli niin äkkiä, että sitä on vielä vähän vaikea ymmärtää. Miisa oli kuitenkin sairastumiseensa asti todella pirteä ja reipas kissa, melkein kuin pentu edelleen. Uskon, että Miisa eli ihan hyvän elämän ja Miisaa rakastettiin ja siitä välitettiin. Ehkä ainoa huono asia oli se, että ajoittain Miisa joutui olemaan liian paljon yksin. Miisa kun oli kuitenkin hyvin ihmisläheinen kissa ja kaikesta näki, että se kaipasi seuraa. Kun poikani muutti pois kotoa, Miisa jäi minulle ja kaikesta näki, että Miisa kiintyi vähitellen enemmän minuun ja minusta tuli tärkeä ihminen, jonka läheisyyttä Miisa kaipasi.


Vielä tämän viikon alussa kaikki oli hyvin. Miisa oli aivan oma itsensä ja vaikutti tyytyväiseltä ja reippaalta. Söi hyvin, liikkui hyvin ja teki Miisan temppuja aivan kuten aina ennenkin. Kun lähdin aamulla töihin, Miisa tuli esittämään kuperkeikkatemppujaan ovelle kuten aina ennenkin. Kun tulin töistä, Miisa kipitti kovaa vauhtia ovelle minua vastaan, jos ei ollut jo valmiina eteisen pöydän päällä odottamassa. Nukkumaan mennessä Miisa tuli odottamaan makuuhuoneen matolle jokailtaista rapsutustaan ja kun Miisaa silitti, se kieri pitkin makuuhuoneen mattoa ja nautti olostaan. Kun menin sänkyyn selälleni, tuli Miisa ennen nukahtamistani vatsani päälle makaamaan aivan kuten ennenkin ja aamuisin heräsin niin, että Miisa nukkui sängyn jalkopäässä. Vielä tämän viikon alussa kaikki oli hyvin, enkä olisi uskonut, kuinka tämä viikko päättyy.

Tullessani keskiviikkona töistä asiat olivat jo hullusti. Arvasin sen heti, kun Miisa ei oven avattuani tullutkaan minua vastaan. Ja kun Miisaa ei näkynyt edes kutsuttaessa, aloin jo hätääntyä ja tiesin, että nyt asiat eivät ole kunnossa. Löysin Miisan lopulta piilosta kenkätelineen päältä, arkana ja pelokkaana. Niin meni keskiviikkoilta: Miisa vaihtoi korkeintaan piilosta toiseen, ei syönyt, eikä juonut, eikä käynyt hiekka-astialla. Yritin laittaa ruokaa ja juomista helposti esille ja tarjota niitä eri keinoin, mutta mikään ei kelvannut. Kun mikään ei ollut muuttunut torstai-iltana, päätin viedä Miisan eläinlääkärille. Elänlääkärin löytäminen olikin sitten vaikeampaa ja soitettuani useamman puhelun, jäi jäljelle enää yliopistollisen pieneläinsairaalan päivystys Viikissä. Kun nostin jo kovin vetelän tuntuisen kissan kantokoppaan ja lähdimme kohti Viikkiä, jotenkin jo arvasin, että tämä taitaa olla reissu, jolta Miisa ei enää koskaan palaa kotiin. Pieneläinklinikalla oli niin paljon ruuhkaa, että jouduimme odottamaan kaksi tuntia. Kaksi todella pitkää tuntia. Opiskelija tutki. Eläinlääkäri tutki. Otettiin verikokeita ja kyseltiin. Mitään syytä ei suoranaisesti löydetty ja Miisa päätettiin jättää yöksi hoitoon ja nesteytykseen. 

Seuraavana päivän tila ei ollut parantunut yhtään lääkityksestä huolimatta ja lähdimme poikani kanssa katsomaan kissaa Viikkiin ja päättämään jatkotoimenpiteistä. Ultraäänikuvista löytyi nestettä keuhkoista ja nestettä vatsaonteloista. Lisäksi sydämessä tuntui olevan jotakin vialla ja mahdollisesti myös munuaisissa. Halusimme kuitenkin vielä tehdä mitä tehtävissä olisi ja Miisa jäi edelleen sairaalaan, nyt tehohoitoon ja tarkoituksena oli jatkaa tutkimuksia ja lääkitystä. Lauantaiaamuna 5.11. kaikki kuitenkin muuttui lopullisesti. Sairaalasta soitettiin ja pyydettiin suostumusta eutanasiaan, koska Miisan tila oli lääkityksestä huolimatta edelleen huonontunut. Sanoin soittavani pojalleni ja meidän oli sitten lopulta pakko tehdä puhelimessa vaikea päätös Miisan nukuttamisesta, jotta se ei enää kärsisi enempää. Minä kai kuitenkin odotin jotain ihmettä tapahtuvaksi ja yritin lykätä sairaalaan soittamista. Tiesin, että minun olisi pakko soittaa ja antaa lupa Miisan lopettamiseen, mutta tuijotin vain puhelinta pöydällä ja minun oli mahdotonta tarttua siihen ja soittaa sairaalaan. Lopulta kohtalo ratkaisi kaiken ja sairaalasta soitettiin ja kerrottiin Miisan tilan menneen toivottomaksi. Vaikka olimme jo edellisenä päivänä antaneet luvan hätäutanasiaan, he soittivat silti ja varmistivat asian. Niin siinä sitten kaikesta yrittämisestä huolimatta kävi, että Miisa nukkui pois lauantaina puolenpäivän aikaan.


Joku voisi sanoa, että kyseessä oli vain eläin. Joku voisi sanoa, että se oli vain kissa. Joku voisi sanoa, että ei eläimiin saa liikaa kiintyä, niitä ei saisi liikaa "inhimillistää" tai pitää perheenjäseninä. Sitä on kuitenkin nyt täysin turha yrittää minulle sanoa, koska olen menettänyt hyvin läheisen karvaisen ystävän, joka oli minulle hyvin tärkeä ja rakas. Paljon tärkeämpi ja rakkaampi kuin olisin koskaan itsekään uskonut. Sen lisäksi olen menettänyt perheenjäsenen tai oikeastaan vielä enemmän: olen menettänyt koko perheeni ja ainoa perheen, joka minulla oli. Nyt olen kotona yksin. Minulla on toki oma "etäperheeni", vielä paljon rakkaampi ja tärkeämpi perhe ja läheiset ihmiset, mutta kotona minulla ei ole enää ketään. Ei siitä ole kovin pitkä aika, kun mietin Miisan vanhenemista ja sanoin Miisalle, että minulle tulee kova ikävä kun sinä jonain päivänä lähdet, mutta en olisi koskaan uskonut, että se lähtö tulee näin nopeasti ja että lemmikin menettäminen voisi olla näin kova paikka ja että ottaisin sen näin raskaasti. Viimeisten parin-kolmen vuoden aikana on ollut monia viikonloppuja, kun meillä kotona on ollut paljon ihmisiä; paljon elämää ja ääntä. Kun muut ovat sunnuntai-iltana lähteneet omiin koteihinsa, olen lukemattomat kerrat sanonut Miisalle, että nyt sitten taas hiljeni ja rauhoittui ja että me olemme nyt sitten taas kotona ihan kaksistamme. Nyt minulla ei ole enää Miisaa, jolle sen voisin sanoa ja nyt olen ihan yksin. En koskaan elämässäni tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin nyt.

Niin monet kerrat olen kävellyt väsyneenä kotiin työpäivän jälkeen ja odottanut kotioven avaamista ja tuttua naukaisua oven takana. Niin usein minut on tehnyt iloiseksi tieto siitä, Miisa on aina kotona odottamassa minua. Nyt ei ole enää Miisaa odottamassa minua kotiin töistä tai muualta, eikä se enää koskaan kipitä minua ovelle vastaan. Ei ole Miisa odottamassa iltarapsutuksia tai makailemassa vatsani päällä ennen nukahtamista. Se ei enää ole makailemassa sylissäni kun katson televisiota, ei pyytämässä ruokaa jääkaapin ovella. Se ei ole enää koskaan juomassa vettä keittiön vesihanasta, eikä leikkimässä leluillaan. Vielä pitkään tulen tekemään joitakin asioita aivan kuin Miisa olisi vielä kanssani ja vielä pitkään tulen silloin tällöin kuvittelemaan, että Miisa on täällä. 12 vuotta on pitkä aika. 12 yhteisen vuoden jälkeen luopuminen tuntuu nyt niin kovin vaikealta. Olen niin surullinen ja kaipaan sitä pientä tyttöä kovasti. Minun on sinua niin kova ikävä Miisa.


Nuku rauhallista unta kissojen taivaassa. Kiitos näistä 12 vuodesta, jotka olit kanssamme. Olit maailman paras kissa. <3

perjantai 20. marraskuuta 2015

ALANYAN SANKARIT

(Kuvat voi suurentaa klikkaamalla)
Puut ovat lopulta pudottaneet lehtensä jopa etelässä Suomenlahden rannoilla. Värikäs ruska-aika on ohi ja edessä on taas puoli vuotta kestävä väritön aika. Väritön, pimeä, kylmä ja kostea aika. Synkkä aika. Minä itse taidan kuulua niihin harvoihin, jotka toivovat, että sää pysyisi kuitenkin kevääseen asti tällaisena, lumettomana ja plussan puolella, koska pimeyttä ja kosteuttakin pahempaa minulle on kylmyys. Kylmyys on minulle fyysisesti pahinta ja värittömyys taas taitaa olla minulle pahin suoraan henkiseen hyvinvointiin vaikuttava asia. Kun kaikki ympärillä tuntuu ja näyttää kuolleelta ja monta kuukautta näkee vain harmaan eri sävyjä, joihin luen ääripäinä myös yönmustan ja lumenvalkoisen, on vaikea olla kovin iloinen. Kun aurinkoa ei näe kuukausiin kuin ehkä silloin tällöin hyvin lyhyen aikaa ja koko ajan joutuu palelemaan, on vaikea olla kovin iloinen. Suomi on aika rankka paikka elää sellaiselle ihmiselle, joka ei voi sietää kylmyyttä ja joka vihaa harmautta ja pimeyttä, mutta eiköhän se taas tämäkin talvi rämmitä seuraavaan kesään. Sarkasmi on uskollinen kumppanini tässäkin asiassa ja se helpottaa ainakin toisinaan hetkeksi olotilaa.

Kävin vasta hieman reilu kuukausi sitten Floridassa, mutta seuraava reissu on kangastellut mielessä paluusta asti. Alunperin aikomuksenani oli matkustaa Floridaan taas tammikuussa 2016, mutta saattaa olla, että itsestäni riippumattomista se ei onnistu. Tai jos onnistuu, joudun lyhentämään suunnitellun kuukauden mittaisen lomani pariin viikkoon. Toinen vaihtoehto on siirtää loma maaliskuulle tai jopa osittain huhtikuun puolelle, mikä sinällään ei ole huono vaihtoehto, koska minusta Suomi on ankeimmillaan juuri tuohon aikaan. Joka tapauksessa tämä syksy on ollut kiireinen ja kiireitä näyttää riittävän alkutalveen asti, enkä sen vuoksi voi lyödä loma-ajankohtaa vielä lukkoon. Huhujen mukaan juuri tällä hetkellä saisi edullisia lentolippuja Saksan kautta, mutta en uskalla vielä varata mitään. Toisekseen suunnitelmissani on ainakin alustavasti ollut matkan tekeminen mahdollisimman mukavaksi, joka tässä tapauksessa tarkoittaisi suoria Finnairin lentoja Helsingistä Miamiin ja takaisin.


Lake Worth Lagoon, Palm Beach (FL)
Olen nyt matkustellut niin paljon yksin, että seuraavaa reissua Yhdysvaltoihin en haluaisi tehdä yksin. Olen jopa valmis muuttamaan matkan ajankohtaa sen mukaan, jos joku on innostunut lähtemään reissuun ja haluaisi matkustaa jonain muuna ajankohtana kuin maaliskuussa. Yksin on mukava matkustaa ja pärjäilen oikein hyvin itsekseni ja omillani, mutta viime reissun aikana tuli monesti mieleen, että toisinaan olisi mukavampaa kun olisi seuraa. Tämä tosin on nyt osa isompaa kokonaisuutta ja sitä, kuinka huomaan nyt eläväni ja asuvani ensimmäistä kertaa 27 vuoden jälkeen yksin. Onneksi tämä yksinelämiseen siirtyminen on nyt tapahtunut hyvin loivasti liukuen viimeisen kolmen vuoden aikana. Silti iso muutos elämässä on tapahtunut ja nyt, aivan yhtäkkiä, minulla on asuinkumppaninani vain kissa. Kissa, joka sekin tuntuu suunnittelevan koko ajan pakoa...

Nyt palaan kuitenkin kertomuksissani lokakuiseen Floridaan.



West Palm Beach (FL), keskiviikko 7.11.

Parvekemaisema
Keskiviikko ja ensimmäinen aamu Floridassa alkaa jo etukäteen suunnitellulla ohjelmalla. Ja se onkin oikeastaan ainoa asia, minkä olen etukäteen suunnitellut. Tätä reissua varten minulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa, eikä mitään etukäteen suunniteltua ohjelmaa, mutta tämä yksi asia minun on saatava hoidettua ollessani täällä. Kotivakuutukseni oli päässyt epähuomiossa vanhenemaan ja olen sopinut tälle aamupäivälle käynnin vakuutustoimistossa. Aamiaisen jälkeen tarkastan vielä toimiston osoitteen ja lähden ajelemaan sitä kohti kauniissa, aurinkoisessa säässä. Aion ensin ajaa vakuutustoimistolle Military Trailia ja Okeechobee Boulevardia pitkin, mutta sitten huomaan, että pääsen perille nopeammin ja ilman ruuhkia kun oikaisen vähän ja ajan Roebuck Roadia pitkin takakautta melkein perille asti. Kun taas kerran (kuten aina) ajelen ilman navigaattoreita ja ilman karttaa, eteeni tulee kuitenkin ongelma perille löytämisen kanssa. Ja tuo ongelma ei oikeastaan edes johdu navigaattorin tai kartan puutteesta, vaan siitä, että olin katsonut osoitteen katunumeron väärin: oikea osoite olisi ollut 2005, mutta minä etsin numeroa 2500. Lopulta tarkastan asian ja löydän heti perille.

Perillä ajan autoni parkkipaikalle ja kävelen talon päätyyn sille kohdalle, missä on iso toimiston mainos. Kun en heti löydä ovea, kysyn neuvoa ulkona olevalta mieheltä ja hän päästää minut sisään omalla avainkortillaan ja opastaa minut sisään. Huomaan heti tulleeni toimistoon ”keittiön oven” kautta. Kävelen läpi ison avokonttorin ja pääsen lopulta vastaanottotiskille, jossa esitän asiani. Jo aamulla minulla oli jotenkin se tunne, että tämä tuskin tulee menemään niin kuin elokuvissa ja niinhän siinä käy. Vaikka olin sopinut tulevani paikalle tänään, niin pian käy kuitenkin ilmi, että henkilö, jota tulin tapaamaan ei olekaan paikalla tänään. Avuliaat kollegat kuitenkin soittavat hänelle ja antavat sitten puhelimen minulle ja saan näin sovittua uuden ajan seuraavalle päivälle.  

Dixie Highway US1
Koska olin jotenkin arvannut, että tämä vakuutusjuttu ei tule tänään onnistumaan, olin jo etukäteen suunnitellut varaohjelman. Varasuunnitelmani on ranta! Sää on upea; aurinko paistaa ja ilma on lämmin, tai oikeastaan kuuma. Päätän ajaa suoraan Lake Worthiin uimarannalle. Käännyn sivutieltä leveälle, 8-10 –kaistaiselle Okeechobee Boulevardille ja lähden ajamaan idän suuntaan, kohti West Palmin keskustaa. Liikennettä on paljon, mutta huomaan silti heti, että tähän aikaan vuodesta liikenne on kuitenkin hiljaisempaa kuin varsinaisella lomakaudella talvella. Ajelen keskustaa kohti hyvää vauhtia, puikkelehtien kaistalta toiselle. Ohitan vilkkaan Military Trailin, pienemmän Indian Roadin, valtavan leveän Palm Beach Lakes Boulevardin ja Congress Avenuen. Tulen pian I-95 –expresswayn ylittävälle sillalle ja odotan jo etukäteen sillalta avautuvaa näkymää: West Palm Beach näyttää aina niin kauniilta tämän I-95 sillan päältä. Reilun kilometrin päässä edessä näkyy keskusta korkeine rakennuksineen, vasemmalla Clear Lake ja tätä leveää sisääntuloväylää reunustaa molemmin puolin komea palmujen rivistö.

Dixie Highway US1
Ajan ohi Australian Avenuen, ohi ydinkeskustan pikkukatujen ja käännyn US1 Dixie Highwaylle kohti etelää. Yleensä ajan Lake Worthiin kaunista, rantaa pitkin kulkevaa A1A-tietä, mutta nyt valitsen hieman nopeamman reitin. Tätäkin reittiä nopeampi olisi Interstate I-95, mutta tuota New Yorkista Miamiin asti kulkevaa tietä pyrin välttämään, koska se on minulle vain stressintäyteinen valtava moottoritiehelvetti, jonka lähestulkoon ainoat maisemat ovat tien reunojen betonikaiteet. Vaikka tämä tänään käyttämäni tie, US1 onkin highway, se ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin nopea tie. Kun täällä valitsee jonkun muun kuin expresswayn, se tietää yleensä sitä, että vaikka liikenne muutenkin kulkisikin muuten joutuisasti, niin liikennevaloissa joutuu seisomaan vähän väliä ja välillä todella pitkään. Siitä huolimatta nautin tästä tiestä ja sen varrella olevista rakennuksista: antiikkiliikkeitä, kirpputoreja, matalia, värikkäitä taloja. Niitä on mukavampi katsella kuin betonikaiteita ja tuhatta ja sataa ajavia autoja.

Lake Worth
Saavun pian Lake Worthin viehättävään pikku keskustaan. Se on rauhallinen ja mukava ja viihtyisin siellä varmasti oikein hyvin, ellen tietäisi siellä asuvan niin paljon suomalaisia… Myös Lake Worthin rikostilastot ovat melko synkät, vaikka sitä ei heti uskoisikaan kun näkee tuon kauniin, pienen keskustan. Tällä kerralla ajan vain suoraan keskustaan ja käännyn vasemmalle, rantaan johtavalle tielle. Ylitettyäni Lake Worth Lagoonin siltaa pitkin olenkin jo perillä rannalla. Tällä ranta-alueella on aivan vierekkäin kaksi virallista uimarantaa: toinen on Lake Worthin Municipal Beach eli kaupungin uimaranta ja toinen taas on R.G. Kreusler Park, jota pitää yllä Palm Beach County. Minulle on melkein samantekevää kummalle puolelle menen. Molemmilta puolilta löytyy hyvät parkkipaikat sekä vessat ja suihkut. R.G. Kreusler Parkin tilat ovat hieman vanhemmat, kun taas Municipal Beachin vessat ja suihkut on vastikään kunnostettu. Molemmissa paikoissa parkkimaksu maksetaan automaatilla ja se ei vie ketään konkurssiin. Alueelta löytyy myös Lake Worth Casino ja samasta rakennuksesta löytyy esimerkiksi kahvila. Molemmat rannat ovat tietysti valvottuja rantoja.

Lake Worth
Minä menen tänään R.G. Kreusler Parkin puolelle. Rannalla on melko hiljaista. Floridassa rantoja on niin paljon ja ne ovat niin isoja, että ahdasta niillä ei ole oikeastaan koskaan, jos ei lasketa mukaan Miami Beachin South Beachia. Eikä oikeastaan sielläkään ole koskaan ihan oikeasti ahdasta. Nyt lomakauden ulkopuolella rannoilla on tilaa niin paljon, että on melkein vaikea päättää minkä paikan valitsisi kun tilaa on niin paljon. Tänäänkin aallot ovat melko isoja, mutta ne eivät kuitenkaan estä uimista. Minulla on mukanani rantatuoli ja makailen sillä ja käyn välillä uimassa. Vesi on todella lämmintä: +85F (+29C) ja ilman lämpötila on vielä pari astetta korkeampi. Maatessani rannalla katselen isoja aaltoja ja kuuntelen aaltojen kohinaa. Se on yksi maailman rauhoittavimmista ja mukavimmista äänistä. Tänään paikalla on myös surffareita. Vaikka Florida ei todellakaan vedä vertoja Havaijille tai Kalifornialle kun puhutaan surffauksesta, niin täältäkin löytyy paikkoja, joissa sopivalla tuulella muodostuu hyviä surffausaaltoja.  
  
City Place, West Palm Beach
Vietettyäni pari tuntia rannalla lähden ajelemaan takaisin West Palm Beachin suuntaan. Poikkean vielä keskustassa ja käyn tekemässä pienen kävelykierroksen. Istun hetken City Placella ja syön  jäädytettyä jogurttia ja juon vielä kahvit kuumassa auringonpaisteessa Starbucksin terassilla. ”Off season” näkyy hyvin myös täällä West Palmin keskustassa: ihmisiä on liikkeellä todella vähän. Siihen on syynsä. Ensinnäkään oikeastaan missään päin maailmaa ei taida nyt olla lomakausi, toisekseen täällä on meneillään hurrikaanikausi ja kolmanneksi monen mielestä täällä olisi saattaa olla tähän aikaan vuodesta vielä aivan liian kuuma ja se taas tarkoittaa sitä, että turisteja on tähän aikaan vuodesta todella vähän.


West Palm Beach (FL), torstai 8.10.2015

Great Blue Heron
Torstaiaamuna palaan uudestaan edellisenä päivänä kesken jääneeseen vakuutusasiaan. Minulle pääsi Kreikassa asumisen aikana käymään vahinko, joka on melkeinpä yhtä ikävä kuin ilmastointilaitteen vikaantuminen kuumassa ja kosteassa ilmastossa: muut laskuni maksoin e-laskuina Kreikassa, mutta kotiin Suomeen tullut kotivakuutuksen lasku oli jostain syystä jäänyt minulta maksamatta ja kotivakuutukseni oli katkennut. Ennen kuin ehdin hoitaa vakuutuksen kuntoon, ehti kulua yli 45 vuorokautta ja se on taas raja, jonka sisällä vakuutus pitäisi aina ottaa. Tästä seurasi sitten ongelmia ja vain pari vakuutusyhtiötä suostui uuden kotivakuutuksen tekemään ja hekin vaativat minulta asiakirjan, jossa allekirjoituksellani todistin kaiken olevan kunnossa vakuutuksen ottamishetkellä. Näin pääsi käymään, mutta onneksi asia oli vielä korjattavissa. Nyt kun pääsen itse mukaan tekemään vakuutusta toimiston ison avokonttorin yhteen työpisteeseen, huomaan kuinka monimutkaista tällaisen vakuutuksen tekeminen USA:ssa itse asiassa on. Järjestelmät ovat hienoja ja niiden kautta toimistossa valitaan vakuutus kymmenien eri yhtiöiden valikoimasta. Erilaiset kiemurat tekevät asiasta silti hankalan. Parin tunnin työn tuloksena minulla on kuitenkin uusi kotivakuutus ja voin siltä osin huokaista helpotuksesta. Ainoaksi ongelmaksi jää vielä se, että vakuutusyhtiö, joka lopulta antoi minulle täyden vakuutuksen, ei suostu lähettämään postia kuin Yhdysvaltoihin, eikä heillä ei ole nettisivua, jossa esimerkiksi voisi suorittaa maksut (tämä tieto Suomen osoitteen kelpaamattomuudesta osoittautuu lopulta vääräksi tiedoksi ja kuukautta myöhemmin vakuutusasiakirjat tulevat minulle postitse Suomeen). Koska maksuosoitteeksi ei ainakaan heti kelpaa Suomi, ”agenttini” lupautuu hoitamaan maksun minun luottokortiltani ja lopulta asia tulee hoidettua loppuun asti.

Juno Beach
Käyn kotona syömässä ja jatkan sitten matkaani rannalle. Tänään ajan vaihteeksi päinvastaiseen suuntaan kuin eilen eli suuntaan kohti pohjoista. Ajan tänään Juno Beachille noin puolen tunnin matkan päähän ja saatuani autoni yleisen uimarannan ilmaiselle parkkipaikalle kävelen Juno Beachin pitkän kalastuslaiturin juureen hiekkarannalle. Tänään uiminen on kielletty: siitä merkkinä rannalla liehuu punainen lippu ja sen päällä toinen punainen lippu, jossa on uimarin kuva ja sen päällä risti. Aallot ovat todella isoja, eikä minulle tulisi edes mieleen mennä veteen. Istun sen sijaan reilun tunnin rantatuolilla ja nautin auringosta, lämmöstä ja aaltojen kohinasta. Tuijotan nykyään niin paljon tietokonetta (ja puhelinta) sekä töissä että vapaa-ajalla, että nyt huomaan kuinka mukavalta tuntuu vain katsella jonnekin kaukaisuuteen ja antaa silmien levätä. 

Myös tällä rannalla on tänään paljon surffareita ja he liukuvat pitkiä matkoja lautojensa päällä isojen aaltojen keskellä. Olen itsekin kokeillut surffausta Havaijilla ja se oli aivan mahtavaa, mutta pakko on rehellisesti tunnustaa, että pikkuisen pelkään haita. Näillä Floridan rannoillakin hai silloin tällöin hyökkää surffarin kimppuun (usein erehdyksessä), vaikka todennäköisyys tällaiseen onkin melko pieni. 

Gardens mall
Paluumatkalla pysähdyn Palm Beach Gardensissa, Gardens Mallin ostoskeskuksessa. Tässä ostoskeskuksessa ei ole minulle paljon muuta kuin Searsin tavaratalo, mutta paikka itsessään on viihtyisä ja mukava ja siksi siellä on ihan mukava silloin tällöin poiketa. En tiedä johtuuko se paikkakunnan nimestä, mutta ostoskeskuksen sisälle on rakennettu tavallaan pieni puutarha kukkaistutuksineen ja suihkulähteineen. Käyn (taas) syömässä California Pizza Kitchenissä ja sen jälkeen käyn vielä ostoksilla Searsissa. Mukaan tarttuu edullsia lastenvaatteita, yhdet aurinkolasit ja hajuvettä. Hajuvettä, joka on täälläkin edullista, mutta jonka olisin saanut melkein puolet halvemmalla aivan kodin lähellä olevasta Marshallin myymälästä (Marshall’s myy muilta ketjuilta jäänyttä tavaraa edulliseen hintaan). Lastenvaatteet ja myös aikuisten farkut ja paidat yms ovat Searsilla halpoja ja päätän heti tulla tänne vielä uudestaan ennen paluuta Suomeen. Aion vain käydä ensin isossa Palm Beach Outlets -ostoskeskuksessa Leviksen myymälässä tarkastamassa farkkujen hinnan.

Gardens Mall
Jatkan matkaani ja päätän vielä kiertää West Palmin Downtownin kautta. Ajan US1-tietä Rivieran Beachin läpi, tekisi mieleni sanoa pahamaineisen Riviera Beachin, koska tämä ei ole kaikkein ”parasta seutua”. Tämän alueen rikostilastot ovat todella synkät ja lähes päivittäin täällä tapahtuu jotakin, mistä on syytä pysyä kaukana. Aseet ovat täällä arkipäivää ja aina silloin tällöin joku pääsee täällä hengestään. Yhteenotot ovat enimmäkseen sisäisiä, mutta huonolla tuurilla niihin voi tietysti joutua sekaantumaan täysin ulkopuolinenkin. Kaikenlaisia kummallisia maleksijoita vaeltelee pitkin pääväylää ja sivukatuja ja nämä ovat jollakin tavalla tosi outoja seutuja. Joissakin paikoissa minä ajan auton vaistomaisesti nelikaistaisella tiellä keskemmälle ja pyrin välttämään liikennevaloihin pysähtymistä jalkakäytävän viereiselle kaistalle. En ole täällä koskaan pelännyt ja liikun täällä hyvinkin rauhallisin mielin, mutta terve järki kehottaa kuitenkin pieneen ylimääräiseen tarkkaavaisuuteen. Kontrasti eri alueilla on Yhdysvalloissa yleensäkin monissa paikoissa melko räikeä: nämäkin synkät korttelit vaihtuvat aivan yhtäkkiä muutaman korttelin päässä paremmiksi alueiksi. Kun nyt ajan US1 Highwayta, joka tässä kohdassa on nimeltään Broadway, kohti West Palmin keskustaa, synkin alue muuttuu yhtäkkiä Florida Power & Light –yhtiön valtavan voimalaitoksen kohdalla olevan sillan jälkeen huomattavasti mukavammaksi alueeksi. Tosin täälläkin pieni ajautuminen lännen suuntaan veisi minut pahamaineiselle Tamarind Avenuen alueelle.

Clematis Street, West Palm Beach
Huonon ja hyvän alueen rajamailla on myös kaunis 23th Street. Tämä katu on käsittääkseni joskus ollut myös eräänlainen slummikatu, mutta nyt se on kunnostettu kauniiksi ja värikkääksi ostoskaduksi. Olen jo West Palmin kaupungin alueella (City of West Palm Beach) ja muutaman minuutin päästä saavun kaupungin keskustaan. Keskustassa olevan Clematis Streetin, Centennial Parkin ja Waterfrontin alueella järjestetään joka torstai-ilta kaupunkitapahtuma  ”Clematis by Night”. Tarjolla on elävää musiikkia tai muita esityksiä, ruoka- ja juomakojuja ja muuta vastaavaa markkinatouhua. Tapahtuma kerää joka viikko paljon ihmisiä keskustaan ja se on mukava ja rento tapa viettää iltaa mukavassa ympäristössä. Suunnitelmissani on käydä vähän kävelemässä alueella, mutta kun en heti löydä parkkipaikkaa mielestäni riittävän läheltä Clematis Streetia, suuntaan Okeechobee Boulevardille ja kohti kotia. Olen sen verran väsynyt, että en jaksa etsiä parkkipaikkaa, enkä jaksa kävellä kovin kaukaa Clematis Streetin alueelle (tämä taisi olla ensimmäisiä merkkejä lämpöuupumuksesta, vaikka en sitä vielä silloin ymmärtänytkään).

Roseate Spoonbill
Ennen nukkumaanmenoa istun parvekkeella lämpimässä illassa ja katselen parvekkeen edessä olevaa lampea, joka on osoittautunut varsinaiseksi ”luontokeitaaksi”. Tänään näin lammen reunalla jotakin aivan uutta, jotain, mitä en ole ennen Floridassa nähnyt, vaikka olen jo pitkään toivonut näkeväni. Päivällä lammen reunalla päivysti iso, vaaleanpunainen Roseate Spoonbill (punakapustahaikara) ja seurailin pitkään sen puuhia kun se vaani kalaa lammen rantavedessä kahlaten. Lampi tuntuu olevan monien erilaisten haikaralajien, Anhinga-lintujen, ibisten, korppikotkien, villikalkkunoiden ja muiden lintujen suosiossa. Olen nähnyt lammessa myös isokokoisia, liukkaan näköisesti liikkuvia saukkoja. Aivan uutta tällä reissulla ovat olleet kilpikonnat, joiden arvelen olevan Peninsular Cootereita. Niitä on näkynyt nyt joka päivä vedessä ja joskus myös lämmittelemässä lammen reunalla. Ihan oma parveke on siis osoittautunut erinomaiseksi paikaksi seurata erilaisia, eksoottisiakin eläimiä. Vielä yksi kotipihan eläinlaji minulta on kokonaan näkemättä: vieraat ovat nimittäin nähneet roskisten luona pesukarhuja. Ai niin ja ne alligaattorit… Niitä en usko täällä koskaan näkeväni. Vaikka olemmekin todella lähellä Evergladesin suoalueen reunoja ja vaikka lähistölle kulkeekin vesiväyliä, niin olemme kuitenkin niin pitkällä kaupunkialueella, että täältä tuskin alligaattoreita löytyy…

Niin ja mitä tekemistä tällä tarinalla oli Alanyan sankareiden kanssa… Toivottavasti ei yhtään mitään. Toivottavasti ei yhtään mitään…


Valokuvat: tiistai 7.11. - perjantai 9.11.2015


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

HEI, MÄ OLEN TÄÄLLÄ!

Chicago (IL) - West Palm Beach (FL), tiistai 6.10.2015



Best Western at O'Hare
Best Western O’Hare on malliesimerkki tavallisesta, keskiverto lentokenttähotellista. Se on hajuton, mauton ja kaikin puolin steriili. Ja oikeastaan ihan hyvä että on, koska nyt taisi olla ensimmäinen kerta vuosiin, kun en tarkastanut kumpaakaan alkumatkan hotellia "bedbug registrysta". Eli hotelli on kaikin puolin siisti ja huone on jopa ihan viihtyisä, mutta minkäänlaista henkeä tässä yhden yön nukkumapaikassa ei ole. Tulin hotelliin myöhään illalla kun oli jo pimeää ja nyt tiistaiaamuna heräilen jo viideltä, joten minulle on oikeastaan ihan sama millainen hotelli on. Kunhan se on siisti ja siellä on hyvä sänky missä nukkua. Niin ja lentokenttäkuljetus on myös ihan hyvä; näin minun ei tarvitse kuin kertoa hotellin vastaanotossa milloin haluan kyydin kentälle ja säästän tässä taksirahat.

Chicago O'Hare
Kuittaan itseni ulos hotellista ja jään odottamaan kuljetusta lentokentälle. Hotellin aulassa on tarjolla kahvia ja ehdin juuri juoda kupillisen ennen kuin hotellin minibussi lähtee kohti lentokentän terminaalia. Minun ja kuljettajan lisäksi autossa on vain yksi lentokapteeni ja kaksi lentoemäntää. Päästyäni lentokentälle käyn ensimmäiseksi tekemässä lähtöselvityksen automaatilla. Tämä toimenpide sujuu jo helposti ja tällä kertaa olen vähän liiankin nopea: vasta kun olen jo tulostanut boarding cardin huomaan, että nämä automaatit on tarkoitettu vain niille, jotka matkustavat ilman koneen ruumaan meneviä matkatavaroita. Siirryn kerrosta ylemmäksi baggage drop tiskien luo ja koska en ole varma voinko tehdä check-innin uudestaan oikeilla automaateilla, pyydän suoraan virkailijalta apua. Toimenpide onnistuu näköjään helposti ja pian minulla on matkalaukussani asiaan kuuluva ”tagi”. Olisin selvinnyt hommasta itsekin, mutta vielä paremmin tämä hoitui näin. Niin kuin on Finnair siirtynyt jo hyvin lähelle halpalentoyhtiötä, on myös American tehnyt siinä mielessä saman, ettäesimerkiksi tämän lennon lipun hintaan ei kuulu lainkaan matkatavaroita, vaan maksan laukkuni lähtöselvitysautomaatilla luottokortilla. Ehkä hieman kallis kuljetus hammastahnatuubille, deodorantille ja kahdelle parille sukkia, mutta tiedän tarvitsevani matkalaukkuani paluumatkalla, joten minun on ensin vietävä se Floridaan.

AA Boeing B737
Pienen odotuksen jälkeen istun American Airlinesin Boeing B737 –koneessa ja kipuamme ylös Chicagon harmaalle taivaalle. Istun tällä kertaa ikkunapaikalla ja vieressäni on tyhjä penkki, joka parantaa kummasti matkustusmukavuutta. Yksin matkustamisen etuna on se, että jo monet monet kerrat minun vieressäni on ollut tyhjä penkki ja se taas tarkoittaa lisää tilaa levittäytyä rennosti istumaan. Edessä on jälleen yksi reilun kahden tunnin lento näillä Amerikan paikallisbusseilla tai karjajuhdilla… Joskus vielä pidin hieman negatiivisena asiana, että lennoilla ei tarjoilla ilman maksua mitään muuta kuin kahvia tai limsaa, mutta nyt kun jopa Finnair on siirtynyt Euroopan lennoilla maksulliseen tarjoiluun, olen kiitollinen tölkillisestä Ginger Alea, jonka saan nenäni eteen runsaan jäämäärän kanssa. Se riittää minulle nyt hyvin. Lentäessämme Illinoisin osavaltiosta kohti etelää alkavat pilvet allamme harventua ja koko loppumatkan ajan näkyvyys alaspäin on hyvä. Lennämme yli Indianapolisin ja yli Cincinnatin ja jatkamme matkaa Kentuckyn osavaltion yläpuolelle.

West Palm Beach, Fla USA
American Airlines Boeing B737
Vaikka istun ikkunan vieressä ja taivas allamme on ollut lähes koko matkan pilvetön, en ole kovinkaan paljon katsellut ulos ja alas. Jossakin vaiheessa huomaan maastosta, että olemme tainneet saapua Floridan osavaltion ilmatilaan ja jonkin verran myöhemmin tunnistan jo tuttuja paikkoja. Kone tulee meren päälle jossakin Floridan koillisosissa lähellä Daytona Beachia ja pian näen alhaalla Cape Canaveralin, Cocoa Beachin ja Satellite Beachin  alueet. Ne on hyvin helppo tunnistaa ilmasta käsin. Kone alkaa hiljentää vauhtia ja laskeutua hiljalleen alaspäin. Lennämme koko ajan lähellä USA:n rannikkoa ja pian näen jo Jupiter Inletin saaret ja vesialueet ja sen jälkeen Singer Islandin, joka on yksi suosikkiuimapaikoistani. Alamme olla perillä. West Palm Beach häämöttää edessämme oikealla ja Palm Beachin uimarannat alkavat erottua selvästi. West Palmin Downtownin kohdalla kone kaartaa jyrkästi oikealle ja alkaa lähestyä lentokenttää. Ylitämme matalalla Palm Beachin, Lake Worth Lagoonin ja Interstate I-95 –tien kohdalla olemme jo hyvin lähellä maata. Ilmasta katsottuna valtavan leveä I-95 ja sen isot rampit tuovat mieleen muurahaisten polut, joilla tuhannet pikku muurahaiset vilistävät joka suuntaan. Vielä joitakin sekunteja ja sitten lentokoneen laskutelineiden pyörät jo koskettavatkin Floridan maaperää. Kova jarrutus, kaarto oikealle ja aurinkoisessa säässä rullaamme kohti terminaalia. Kun katselen koneen ikkunasta aurinkoista maisemaa ja näen palmuja kentän reunoilla, minulle tulee jotenkin kummallisen hyvä olo. Juuri se sellainen hyvä olo, joka tuntuu jossain syvällä rinnassa. Jostakin syystä Chicago ei tuottanut minulle sitä tunnetta, että “Hei, mä olen täällä!” Nyt kuitenkin aivan spontaanisti minut valtaa se odottamani hyvä ja iloinen tunne. ”Hei, mä olen taas täällä!”

Chevrolet Malibu
West Palm Beachin kaupungin alueella sijaitseva Palm Beach International Airport (tunnukseltaan PBI) on ehkä mukavin lentokenttä minkä tiedän. Se on sopivan pieni ja rauhallinen. Jonot ovat täällä lyhyempiä kuin isoilla kentillä ja kävelymatka porteille tai porteilta ulos on lyhyt. Terminaali on kodikas ja viihtyisä. Ja vaikka tämä on pieni lentokenttä, niin silti tämä taitaa olla yhtä iso kuin esimerkiksi Helsinki-Vantaa. Saatuani matkalaukkuni menen ensimmäiseksi hoitamaan auton varaukseni Dollar-autovuokraamon tiskille. Tiskillä ei ole jonoa lainkaan ja joudun vain hetken odottelemaan  virkailijan vapautumista. Pian istun jo pikkubussissa matkalla kohti varsinaista autovuokraamoaluetta kentän laidalla. Dollar on edullinen autovuokraamo, mutta se ei ollut tärkein syy, miksi päädyin tähän vuokraamoon. Tiesin jo aiemmilta reissuilta, että ainakin Palm Beachin lentokentän Dollarilla asiakas saa itse valita autonsa rivistä ja se on minulle todella tärkeä asia. Tällä kertaa olen varannut ennakkoon täysikokoisen ”full size” auton ja ohitettuani Toyotat ja Huydait pysähdyn uudenmallisen Chevrolet Malibun kohdalle ja päätän, että tämä on minun autoni. Vieressä seisoo yhtä pykälää ylempi Chevrolet Impala, mutta se on vanhempaa korimallia, joten valitsen tämän Malibun. Tiedän kyllä... Tiedän melko hyvin missä autojen valmistuksessa, maahantuonnissa ja viennissä mennään Yhdysvalloissa, mutta siitä huolimatta minulle on tärkeää, että vuokra-autoni keulalla on amerikkalaisen automerkin rusettilogo.

Emerald Isle
Lentokentältä on vain noin 15 minuutin ajomatka ”kotiin”. Maileja ei välissä ole kuin muutama ja ajoreitti on yksinkertainen: ajan ensin lentokentän kiitoradan länsipäähän Belvedere Roadia pitkin ja käännyn oikealle pitkälle ja leveälle Military Roadille, joka vie minut aivan asuinalueen nurkalle. Käännyn Militarylta taas oikealle Windsor Waylle ja sadan metrin päästä kotikadulle San Marino Boulevardille ja sitten olenkin jo asuinalueen portilla. Nyt poikkean kuitenkin vielä matkan varrella Militaryn ja Community Driven risteyksessä olevaan Crosstown Plazan Publixiin ruokaostoksille. Tämä pysähdys lentokentältä tultaessa näyttää jo muodostuvan pieneksi rituaaliksi. Vasta Publixin parkkipaikalla huomaan, kuinka kuuma täällä on.

Blue Heron Blvd, I-95
Aina kun palaan asunnolle pitkän tauon jälkeen, odotan pienellä jännityksellä oven avaamista. Varsinkin jos kukaan ystävistäni ei ole käynyt asunnolla ja se on ollut pitkään tyhjillään. Toivon kovasti, että paikat ovat kunnossa. Tällä kertaa kaikki ei ole ihan kunnossa, vaikka en sitä ihan heti edes tajua. Ilmastointilaite on mennyt rikki jossain vaiheessa kevään ja syksyn välillä ja Floridan kuumassa ja kosteassa ilmastossa se ei ole ollenkaan hyvä asia. Ja ilman ilmastointia asunnossa oleskelu ei ole ollenkaan mukavaa. Nyt näyttäisi onneksi siltä, että muutama ystävä pystyy käymään tulevana talvena ”tarkastuskäynnillä” ja olen mahdollisesti löytänyt myös Floridasta jonkun, joka voisi silloin tällöin käydä katsomassa, että kaikki on kunnossa. Mieli on huomattavasti kevyempi, kun edes silloin tällöin saa tietää, että asunnolla on kaikki kunnossa.

Singer Island
Sää Etelä-Floridassa on tänään hieman harmaa ja pilvinen, mutta todella lämmin. Olen hieman väsynyt ja minun tekisi mieleni jäädä loppupäiväksi kotiin, mutta vääntäydyn kuitenkin väkisin liikkeelle. Lähden ajelemaan kohti Riviera Beachin rantoja, vaikka tänään ei mikään varsinainen rantasää olekaan. Haluan kuitenkin nähdä meren ja siksi ajelen kohti rantaa. Ajan yksinkertaisinta reittiä ensin Military Trailia pohjoiseen ja sitten Blue Heron Boulevardia itään. Näin tulen suoraan Riviera Beachin kaupungin alueelle ja ylitettyäni korkean sillan olenkin jo Singer Islandilla ja rannalla. Heti noustuani autosta huomaan, että pilvisyyden lisäksi tänään tuulee niin paljon, että aallokon vuoksi uiminen voi olla mahdotonta. Kävelen hiekkadyynien yli polkua pitkin rantaan ja huomaan arvailuni osuvan oikeaan: meri suorastaan vyöryy melkein autiolle rannalle valtavina, kuohuvina aaltoina ja ilman täyttää mahtava pauhu. Tänään veteen ei todellakaan ole mitään asiaa. Mietin  mielessäni mahtavatko nämä aallot ovat osittain vielä peräisin Bahaman hetki sitten ohittaneesta Joaquin-hurrikaanista.