sunnuntai 6. joulukuuta 2015

TALO ON HILJAA, ULKONA SATAA

Olen päättänyt, ja melko hyvin myös onnistunut pitämään siitä kiinni, että en kirjoittele tähän blogiin sen enempää politiikkaa kuin liialti omaa elämäänikään. Molemmista olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta haluan pitää tämän niin puhtaasti matkablogina kuin mahdollista. Nyt teen kuitenkin yhden ison poikkeukseen ja kirjoitan jotain, mikä ei liity mitenkään matkusteluun.

MUISTOKIRJOITUS MIISALLE

Tänään on itsenäisyyspäivä ja ikkunallani palaa yksi kynttilä. Se ei tällä kertaa pala Suomen itsenäisyydelle, vaan rakkaan Miisa-kissamme muistolle. Miisa kuoli eilen Viikissä pieneläinsairaalassa sairauteen, jonka lopulliset syyt jäävät ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi. Minä olen nyt yksin kotona. Sää on on samanlainen kuin se on ollut jo useamman päivän ajan: ulkona on synkää ja mustaa, tuuli on ollut myrskyisä. Tämä sää on nyt aivan yhtä synkkä kuin minun mielialani. Ja tämä talo ja koti on niin kovin hiljainen ilman Miisaa ja ulkona vain sataa ja sataa.


Miisa tuli meille jo tammikuussa 2004. Kävimme silloin poikani kanssa HESY:n löytöeläintalossa katsomassa kissoja ja toisella kerralla olimme menossa hakemaan ensimmäisellä käynnillä näkemäämme valkoista kissaa. Kun poikani meni isoon kissahäkkiin sisälle, kävikin niin, että nurkassa yksin kyyristellyt harmaa kissa tuli heti hänen luokseen ja niin siinä kävi, että tuo kissa lähti sitten meidän mukaamme. Me emme valinneet Miisaa, vaan Miisa valitsi meidät. Heti ensi hetkestä lähtien hänestä tuli poikani kissa ja tuo aralta ja erakolta vaikuttanut kissa osoittautuikin ihmisläheiseksi ja kaikinpuolin kivaksi kissaksi. Kukaan ei tiennyt kissan ikää, koska se oli löydetty Herttoniemenrannasta; se ei kuitenkaan ollut ihan pentu, mutta ei varmasti kovin vanhakaan. Arvelimme iäksi pari vuotta tai korkeintaan vähän enemmän.


Miisa oli kanssamme melkein 12 vuotta. Jos tuohon 12 vuoteen lisätään kaksi vuotta, Miisan ikä olisi ollut nyt 14 vuotta, mikä vastannee ihmisen iässä yli 70 vuotta. Ja on ihan mahdollista, että olemme arvanneet Miisan iän meille tullessa aivan väärin ja voi olla, että Miisa oli vielä paljon vanhempikin. Eli Miisa oli jo joka tapauksessa vanha kissa ja tämä olisi ollut edessä varmasti hyvinkin pian, mutta nyt lähtö tuli niin äkkiä, että sitä on vielä vähän vaikea ymmärtää. Miisa oli kuitenkin sairastumiseensa asti todella pirteä ja reipas kissa, melkein kuin pentu edelleen. Uskon, että Miisa eli ihan hyvän elämän ja Miisaa rakastettiin ja siitä välitettiin. Ehkä ainoa huono asia oli se, että ajoittain Miisa joutui olemaan liian paljon yksin. Miisa kun oli kuitenkin hyvin ihmisläheinen kissa ja kaikesta näki, että se kaipasi seuraa. Kun poikani muutti pois kotoa, Miisa jäi minulle ja kaikesta näki, että Miisa kiintyi vähitellen enemmän minuun ja minusta tuli tärkeä ihminen, jonka läheisyyttä Miisa kaipasi.


Vielä tämän viikon alussa kaikki oli hyvin. Miisa oli aivan oma itsensä ja vaikutti tyytyväiseltä ja reippaalta. Söi hyvin, liikkui hyvin ja teki Miisan temppuja aivan kuten aina ennenkin. Kun lähdin aamulla töihin, Miisa tuli esittämään kuperkeikkatemppujaan ovelle kuten aina ennenkin. Kun tulin töistä, Miisa kipitti kovaa vauhtia ovelle minua vastaan, jos ei ollut jo valmiina eteisen pöydän päällä odottamassa. Nukkumaan mennessä Miisa tuli odottamaan makuuhuoneen matolle jokailtaista rapsutustaan ja kun Miisaa silitti, se kieri pitkin makuuhuoneen mattoa ja nautti olostaan. Kun menin sänkyyn selälleni, tuli Miisa ennen nukahtamistani vatsani päälle makaamaan aivan kuten ennenkin ja aamuisin heräsin niin, että Miisa nukkui sängyn jalkopäässä. Vielä tämän viikon alussa kaikki oli hyvin, enkä olisi uskonut, kuinka tämä viikko päättyy.

Tullessani keskiviikkona töistä asiat olivat jo hullusti. Arvasin sen heti, kun Miisa ei oven avattuani tullutkaan minua vastaan. Ja kun Miisaa ei näkynyt edes kutsuttaessa, aloin jo hätääntyä ja tiesin, että nyt asiat eivät ole kunnossa. Löysin Miisan lopulta piilosta kenkätelineen päältä, arkana ja pelokkaana. Niin meni keskiviikkoilta: Miisa vaihtoi korkeintaan piilosta toiseen, ei syönyt, eikä juonut, eikä käynyt hiekka-astialla. Yritin laittaa ruokaa ja juomista helposti esille ja tarjota niitä eri keinoin, mutta mikään ei kelvannut. Kun mikään ei ollut muuttunut torstai-iltana, päätin viedä Miisan eläinlääkärille. Elänlääkärin löytäminen olikin sitten vaikeampaa ja soitettuani useamman puhelun, jäi jäljelle enää yliopistollisen pieneläinsairaalan päivystys Viikissä. Kun nostin jo kovin vetelän tuntuisen kissan kantokoppaan ja lähdimme kohti Viikkiä, jotenkin jo arvasin, että tämä taitaa olla reissu, jolta Miisa ei enää koskaan palaa kotiin. Pieneläinklinikalla oli niin paljon ruuhkaa, että jouduimme odottamaan kaksi tuntia. Kaksi todella pitkää tuntia. Opiskelija tutki. Eläinlääkäri tutki. Otettiin verikokeita ja kyseltiin. Mitään syytä ei suoranaisesti löydetty ja Miisa päätettiin jättää yöksi hoitoon ja nesteytykseen. 

Seuraavana päivän tila ei ollut parantunut yhtään lääkityksestä huolimatta ja lähdimme poikani kanssa katsomaan kissaa Viikkiin ja päättämään jatkotoimenpiteistä. Ultraäänikuvista löytyi nestettä keuhkoista ja nestettä vatsaonteloista. Lisäksi sydämessä tuntui olevan jotakin vialla ja mahdollisesti myös munuaisissa. Halusimme kuitenkin vielä tehdä mitä tehtävissä olisi ja Miisa jäi edelleen sairaalaan, nyt tehohoitoon ja tarkoituksena oli jatkaa tutkimuksia ja lääkitystä. Lauantaiaamuna 5.11. kaikki kuitenkin muuttui lopullisesti. Sairaalasta soitettiin ja pyydettiin suostumusta eutanasiaan, koska Miisan tila oli lääkityksestä huolimatta edelleen huonontunut. Sanoin soittavani pojalleni ja meidän oli sitten lopulta pakko tehdä puhelimessa vaikea päätös Miisan nukuttamisesta, jotta se ei enää kärsisi enempää. Minä kai kuitenkin odotin jotain ihmettä tapahtuvaksi ja yritin lykätä sairaalaan soittamista. Tiesin, että minun olisi pakko soittaa ja antaa lupa Miisan lopettamiseen, mutta tuijotin vain puhelinta pöydällä ja minun oli mahdotonta tarttua siihen ja soittaa sairaalaan. Lopulta kohtalo ratkaisi kaiken ja sairaalasta soitettiin ja kerrottiin Miisan tilan menneen toivottomaksi. Vaikka olimme jo edellisenä päivänä antaneet luvan hätäutanasiaan, he soittivat silti ja varmistivat asian. Niin siinä sitten kaikesta yrittämisestä huolimatta kävi, että Miisa nukkui pois lauantaina puolenpäivän aikaan.


Joku voisi sanoa, että kyseessä oli vain eläin. Joku voisi sanoa, että se oli vain kissa. Joku voisi sanoa, että ei eläimiin saa liikaa kiintyä, niitä ei saisi liikaa "inhimillistää" tai pitää perheenjäseninä. Sitä on kuitenkin nyt täysin turha yrittää minulle sanoa, koska olen menettänyt hyvin läheisen karvaisen ystävän, joka oli minulle hyvin tärkeä ja rakas. Paljon tärkeämpi ja rakkaampi kuin olisin koskaan itsekään uskonut. Sen lisäksi olen menettänyt perheenjäsenen tai oikeastaan vielä enemmän: olen menettänyt koko perheeni ja ainoa perheen, joka minulla oli. Nyt olen kotona yksin. Minulla on toki oma "etäperheeni", vielä paljon rakkaampi ja tärkeämpi perhe ja läheiset ihmiset, mutta kotona minulla ei ole enää ketään. Ei siitä ole kovin pitkä aika, kun mietin Miisan vanhenemista ja sanoin Miisalle, että minulle tulee kova ikävä kun sinä jonain päivänä lähdet, mutta en olisi koskaan uskonut, että se lähtö tulee näin nopeasti ja että lemmikin menettäminen voisi olla näin kova paikka ja että ottaisin sen näin raskaasti. Viimeisten parin-kolmen vuoden aikana on ollut monia viikonloppuja, kun meillä kotona on ollut paljon ihmisiä; paljon elämää ja ääntä. Kun muut ovat sunnuntai-iltana lähteneet omiin koteihinsa, olen lukemattomat kerrat sanonut Miisalle, että nyt sitten taas hiljeni ja rauhoittui ja että me olemme nyt sitten taas kotona ihan kaksistamme. Nyt minulla ei ole enää Miisaa, jolle sen voisin sanoa ja nyt olen ihan yksin. En koskaan elämässäni tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin nyt.

Niin monet kerrat olen kävellyt väsyneenä kotiin työpäivän jälkeen ja odottanut kotioven avaamista ja tuttua naukaisua oven takana. Niin usein minut on tehnyt iloiseksi tieto siitä, Miisa on aina kotona odottamassa minua. Nyt ei ole enää Miisaa odottamassa minua kotiin töistä tai muualta, eikä se enää koskaan kipitä minua ovelle vastaan. Ei ole Miisa odottamassa iltarapsutuksia tai makailemassa vatsani päällä ennen nukahtamista. Se ei enää ole makailemassa sylissäni kun katson televisiota, ei pyytämässä ruokaa jääkaapin ovella. Se ei ole enää koskaan juomassa vettä keittiön vesihanasta, eikä leikkimässä leluillaan. Vielä pitkään tulen tekemään joitakin asioita aivan kuin Miisa olisi vielä kanssani ja vielä pitkään tulen silloin tällöin kuvittelemaan, että Miisa on täällä. 12 vuotta on pitkä aika. 12 yhteisen vuoden jälkeen luopuminen tuntuu nyt niin kovin vaikealta. Olen niin surullinen ja kaipaan sitä pientä tyttöä kovasti. Minun on sinua niin kova ikävä Miisa.


Nuku rauhallista unta kissojen taivaassa. Kiitos näistä 12 vuodesta, jotka olit kanssamme. Olit maailman paras kissa. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti