lauantai 10. joulukuuta 2016

UUSI ALKU

Olen päättänyt lopultakin rikkoa hiljaisuuden. Olen päättänyt viimein selvittää ajatukseni ja koota itseni niin, että pystyisin taas kirjoittamaan. Olen sitä jo muutamaan otteeseen tänä vuonna yrittänyt, mutta jotenkin tuntuu siltä, että aivojeni tilalla on vain epämääräinen kasa tahmeaa siirappia ja ajatukset tuntuvat juuttuvan tuohon tahmeaan siirappiin. 

Olen kirjoitellut tätä matkablogiani ja sen edeltäjää omilla nettisivuillani useita vuosia, mutta nyt keskeytin kirjoittamisen kevättalven matkani ensimmäisenä päivänä maaliskuussa. Kevään matkakertomukseni kuukauden pituisen matkan osalta loppuu siihen, kun lentokone laskeutuu Miamiin. Kirjoittamisen lopettamiseen oli useita syitä, joista en nyt kaikista välitä edelleenkään kirjoittaa sen enempää, mutta pääsyyt siihen olivat oman elämäntilanteen äkillinen muuttuminen hyvinkin radikaalisti sekä se tosiasia, että tavallaan en enää tuntenut olevani matkalla, vaan yhä enemmän toisessa kodissani, minulle jo niin tutuilla nurkilla. Kirjoitettavaa minulla olisi vaikka kuinka paljon, ehkä enemmän kuin koskaan, mutta mainitsemieni syiden vuoksi en vaan ole yksinkertaisesti tuntenut minkäänlaista tarvetta tai halua kirjoittamiseen. 

Nyt yritän siis pitkän tauon jälkeen jatkaa tätä matkablogiani ja yritän noudattaa nyt kahta periaatetta: ensinnäkin aloitan kirjoittamisen niin kuin en olisi ikinä kirjoittanut tänne mitään matkoistani tai toisesta kotiseudustani. Tästä blogista ja tämän blogin edeltäjästä löytyy kyllä paljonkin juttuja kaikesta mahdollisesta, mutta yritän kirjoittaa nyt aivan kuin alkaisin alusta ja tyhjältä pöydältä. Toinen periaate on se, että yritän yhä enemmän kronologisesti ja loogisesti etenevän tekstin sijaan kirjoitella erilaisia lyhyitä katkelmia sieltä täältä; fragmentteja erilaisista paikoista, asioista ja tuntemuksista.


*********************


(Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.)
Istun eräänä kesäkuun iltana taekwondo-salilla Lake Clarke Shoresissa, aivan West Palm Beachin kaupungin kainalossa, Floridassa, Yhdysvalloissa. Olen noin 15 minuutin matkan päässä omasta ”kakkoskodistani”, joka sijaitsee West Palm Beachin puolella ja eräänlaiseen ”kolmoskotiini” (numeroinnin järjestyksestä en ole enää ihan varma) Riviera Beachilla täältä on noin 20 minuutin matka. Istun täällä katselemassa taekwondo-harjoituksia ja jotenkin tämä kaikki täällä tuntuu ihan tavalliselta, enkä ole lainkaan ihmeissäni tai yllättynyt. En tunne olevani mitenkään minulle vieraassa tai oudossa maailmassa, vaan jotenkin tunnen kuuluvani tänne, eikä tässä kaikessa ole yleisesti ottaen mitään ihmeellistä. Onhan tämä ollut tosin melkoinen muutos koko elämässä ja toisinaan kuitenkin herään pieneksi hetkeksi miettimään miten ihmeessä minä oikein olen tänne tullut. Miksi minä yhtäkkiä olen täällä ja miten tässä oikein kävi näin. Vielä puoli vuotta sitten en todellakaan osannut nähdä itseäni Floridassa sijaitsevan taekwondo-salin katsomossa… Yksi tunne sisälläni on kuitenkin varma: olen onnellinen.


Vaikka kaikki täällä tuntuukin nyt suurimmaksi osaksi tutulta ja tavalliselta, olen kuitenkin edelleen sen verran hämmentynyt muuttuneesta tilanteesta, että en tälläkään kertaa aio kirjoittaa varsinaista matkakertomusta. Annan nyt ainakin tämän kesän mennä kirjoittamatta mitään. Tavallaan kai etsin edelleen tietäni ja haen vaihtunutta paikkaani ja muuttunutta rooliani myös tämän blogin kirjoittajana. Suunta näyttää ainakin tällä hetkellä melko selvältä, mutta lukuisat yksityiskohdat vaativat vielä tulevien kuukausien ja vuosien aikana tarkentamista ja tarkemmat suunnitelmat puuttuvat oikeastaan kaikilta osin. Jonkinlaisia yleisiä suunnitelmia ja suuntalinjoja on hahmoteltu, mutta käytännön toteutus saa vielä odottaa. Tämän seudun muuttuminen jollakin tavalla toiseksi kotiseuduksi ja sitä myötä tunne tämän paikan muuttumisesta matkan sijaan tavalliseksi elämäksi vaikuttavat muiden syiden lisäksi kuitenkin siihen, että perinteinen matkakertomustyyli tulee nyt väkisinkin muuttumaan jonkin verran.

"Taekwondo-taistelijat” jatkavat liikkeidensä harjoittelua matolla. Erilaisia liikkeitä. Huudahduksia. Valmentajan tiukat komennot. Tämä laji on minulle melko outo ja vieras; paljon vieraampi kuin nämä seudut, joilla nyt kuljen tottuneesti. Seuraan välillä salin tapahtumia, välillä unohdan missä olen ja uppoudun omiin ajatuksiini. Taekwondo-salille luonnollisesti kuuluvan Korean lipun lisäksi salin peilien yläpuolelle on ripustettu kaksi lippua, joilla on minulle paljon suurempi merkitys: USA:n lippu ja Floridan osavaltion lippu. Kun katson ulos isoista ikkunoista, näen ulkona vilkasliikenteisen kadun ja sitä reunustavan palmurivistön. Ilmastoinnin vuoksi salilla on mukavan viileää, mutta tiedän ilman ulkona olevan kuumaa ja kosteaa. Tunnin harjoitus alkaa olla lopuillaan ja pian on aika suunnata West Palmin kautta takaisin Riviera Beachille.

Tällä kertaa minä olen auton ratissa ja voin päättää mitä tietä ajamme kotiin. Valitsen tällä kertaa valtavan, 8-12 -kaistaisen Interstate I-95 tien, vaikka normaalisti ehkä valitsisin hieman rauhallisemman Military Trailin, joka vie vieläpä suoraan minun asunnolleni. Ilta alkaa jo hämärtyä kun lähdemme ajelemaan kohti pohjoista, mutta illan myötäkään lämpö ja kosteus eivät ole kadonneet minnekään. Liikenne on vielä tähän aikaan vilkasta, mutta pian olemme jo perillä West Palmin puolella ja käännyn Okeechobee Boulevardille, yhdelle alueen pääväylistä. Tänään aikeenamme on pysähtyä syömään johonkin tämän tien kymmenistä eri pikaruokapaikoista. Kahdeksankaistainen tie vie meitä itään ja ajamme hyvää vauhtia muun liikenteen mukana. Autoja on oikealla ja vasemmalla ja niitä näkyy silmänkantamattomiin niin edessä kuin takanakin. Tietä reunustaa loputon rivi erilaisia liikkeitä kirjavine mainostauluineen ja – valoineen ja jo laskenut aurinko värjää taivaan edessämme vaalenapunaiseksi. Siellä täällä tummien palmujen hahmot erottuvat terävinä värikästä taivasta vasten. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti