lauantai 31. maaliskuuta 2018

ERÄS MATKA SUOMEEN

Aloitan tällä kertaa blogikirjoitukseni hyvin lyhyellä poliittisella kommentilla ja lupaan sen jälkeen jättää politikoinnin vähemmälle tässä vuoden 2018 toisessa blogikirjoituksessa. Tämä tärkeä ajatus, jonka nyt haluan ilmaista ja joka on ollut nyt päivästä toiseen mielessäni, niin sosiaalisen median takapihapolitiikassa kuin isommissakin sfääreissä on tämä: 

Elämme aikakautta, jolloin kenenkään ei tarvitse kantaa minkäänlaista vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään. 

Tämä vastuuntunnottomuus näkyy kaikkialla, niin isoissa kuin pienissäkin asioissa, joka päivä ja toivon ajan muuttuvan ja asioiden paranevan pian, mutta nyt tällä kertaa jätän tämän tähän ja palaan tämän blogin varsinaiseen aiheeseen ja matkusteluun.
(Kuvat voi suurentaa klikkaamalla)
Ollessani viimeksi matkalla USA:sta Suomeen, päätin kirjoittaa lyhyen kuvauksen yhdestä tällaisesta melko tavallisesta matkasta näiden kahden paikan välillä. Kuvauksen yhdestä näistä matkoista, joista on tullut nyt vähän liiankin rutiininomaisia, vaikka ne kaikki ovatkin myös tavallaan aivan erilaisia; kaikki omia tarinoitaan. Ennen vuotta 2016 olin käynyt USA:ssa kaikkiaan hieman reilut 10 kertaa ja käynnit tihenivät oman asunnon ostamisen myötä vuonna 2012. Vuoden 2016 keväällä kaikki kuitenkin muuttui ja olen nyt kahden vuoden sisällä käynyt USA:ssa 12 kertaa ja oleillut maassa yhteensä noin puoli vuotta. Olen ainakin toistaiseksi lopettanut matkoista kirjoittamisen, koska nämä ovat nyt vain tavallisia matkoja kahden eri asuinpaikan välillä, mutta yritän nyt jälleen kirjoitella vähän elämästäni molemmissa paikoissa ja aloitan tänään kirjoittamalla yhdestä tavallisesta matkasta Miamin kautta Helsinkiin ja Suomen kotiin.

Toisinaan matkani Suomeen alkaa West Palm Beachin asunnolta, jonka minä ostin vuonna 2012 ja toisinaan se taas alkaa Riviera Beachin asunnoltamme. Olemme nyt tavallaan kahden asunnon loukussa ja jossakin vaiheessa meidän on muutettava näitä järjestelyjä. Minun eläketalvien asunnoksi ostamani asunto onkin nyt yllättäen "ylimääräinen" ja tuskin tulen siellä koskaan eläkepäiviäni viettämään. Tällä kertaa lähden matkaan Riviera Beachilta eräänä helmikuisena tiistai-iltana. Tänään vaimoni vie minut autolla Tri-Rail -junan pääteasemalle, joka sijaitsee Mangonia Parkissa, West Palm Beachin ja Rivieran Beachin välimaastossa, Palm Beachin piirikunnassa. Automatka on lyhyt, vain noin kymmenen minuuttia ja välissä ei ole kuin pari risteystä liikennevaloineen. En ole käynyt näillä nurkilla moneen kuukauteen ja taas kerran aseman ympäristö yllättää minut kolkkoudellaan. Mangonia Parkin aseman ympäristö on melko järkyttävän näköinen: alue on käytännössä vanhan, hylätyn jai-alai -hallin parkkipaikka ja se näyttää hyvinkin epäilyttävältä. Nyt on vielä valoissa, mutta iltahämärässä ja pimeällä paikka näyttää melkeinpä pelottavalta.Tri-Rail juna kulkee kolmen countyn eli piirikunnan läpi; siitä johtuu myös nimi Tri-Rail. 

Pohjoisesta lähdettäessä ensimmäinen asema on siis Mangonia Park hieman West Palm Beachin kaupungin pohjoispuolella. Etelässä viimeinen asema on Miamin lentokenttä. Tähän välille mahtuu West Palm Beach, Lake Worth, Boynton, Beach, Deerfield Beach, Boca Raton, Ft. Lauderdale ja monta muuta pienempää ja suurempaa kaupunkia. Junat ovat kaksikerroksisia junia, eivätkä ne poikkea juurikaan vastaavista eurooppalaisista lähijunista, joskin on todettavam, että esimerkiksi Helsingin seudun uusiin lähijuniin verrattaessa nämä Tri-Rail -junat ovat kyllä aika kulahtaneen oloisia. Suurin ero lienee veturin kohdalla; täällä sähköjunat ovat edelleen vähemmistönä ja myös tämä juna kulkee diesel-veturin vetämänä. Matkustaminen on edullista: koko reitti Mangonia Parkista Miamiin maksaa ilman alennuksia hieman alle seitsemän dollaria eli noin kuusi euroa. Matkan pituus on noin 130 kilometriä ja matka kestää kaksi tuntia. Tästä voi päätellä, että junan nopeus ei ole lähelläkään samaa luokkaa kuin esimerkiksi Suomessa. Toki juna myös pysähtyy useita kertoja tämän reitin varrella.

 ”All aboard! All aboard! Southbound-southbound! Closing the doors...” kaikuu junan kaiuttimista kun lähtöaika koittaa. Tai oikeastaan lähtöaika meni jo, mutta ei täällä ihan sekunnilleen pelata... Juna lähtee kolahdellen ja huojahdellen liikkeelle. Meno on tosiaan hitaampaa kuin vaikapa Suomessa ja huomattavasti epätasaisempaa. Matkanteko on silti mukavaa ja junat ovat melko siistejä ja mukavia. Kun katselen junassa ympärilleni, näen hyvin erilaisia ihmisiä: eri sukupuolia, eri ikäisiä, eri pituisia, eri värisiä, eri painoisia... Matkustajista löytyy monenlaisia ihmisiä, mutta heistä näkee, että suuri osa on matkalla töistä kotiin. Myös muutamia matkailijoita näkyy tänäänkin ja matkalaukkuja varten oleva teline on puolillaan. Tällä junalla pääsee melko kätevästi Ft Lauderdalen ja Miamin lentokentille. Myöhästymisiin on kuitenkin syytä varautua aikatauluja miettiessä ja tästä aionkin kertoa toisen tarinan toisella kertaa...

Ohitettuamme West Palmin ulkona alkaa jo hämärtää ja ennen Boyntonia ulkona on jo täysin pimeää. Näen vielä tummia palmujen silhuetteja vasten heikosti punertavaa taivasta. Kaupungit ja asutus jatkuvat lähes katkemattomana koko matkan ja suuren osan matkasta vilkas Interstate I-95 tie kulkee vierellämme. Silloin tällöin ylitämme tasoristeyksen ja kuulen kellojen kilkatuksen ja junan sireenin sekä näen pitkän jonon autoja, jotka odottavat radan yli pääsyä. Avaan puhelimeni ja yhdistän sen junan ilmaiseen wi-fi -verkkoon. Selaan hetken paikallisia uutisia, niin Floridan kuin USA:n uutisia ja päivitän sitten facebook-profiilini kertomalla, että olen matkalla jossakin Mangonia Parkin ja Ft Lauderdalen välillä, lopullisena kohteena Suomi ja Helsinki.

Jos junalla jatkaa etelään perille asti, niin noin kaksi tuntiamyöhemmin Miamin lentokentällä junassa ei ole enää kovin paljon matkustajia. Miamissa juna saapuu aivan lentoasematerminaalin lähellä olevaan keskukseen, jossa on sekä Tri-Rail asema, että pieni Greyhoundin bussiterminaali ja myös valtava autonvuokrauskeskus. Maalikennekeskuksesta pääsee lentokentälle pienellä junalla. Juna kulkee ilman kuljettajaa tämän keskuksen ja terminaalin välillä. Matka kestää noin viisi minuuttia. Tällä kertaa en kuitenkaan ole menossa Miamiin, vaan jään pois junasta Ft Lauderdale / Hollywoodin asemalla ja siirryn vieressä odottavaan lentokenttäbussiin. Junalippun hintaan kuuluu myös tämä jatkoyhteys Asemalta lentokentälle.Matka kestää vain noin 10 minuuttia.


Pidän Ft. Lauderdalen lentokenttää jollakin tapaa kaoottisena... Varsinkin saapuvien lentojen puoli on tuntunut minusta aina hyvinkin sekavalta ja vaikealta. Lähtevien lentojen puolella taas olen joskus joutunut todella pitkiin jonoihin lähtöselvitystiskille. Tänään olen hyvissä ajoin kentällä ja pääsen todella lyhyen jonotuksen jäljeen asioimaan Norwegianin tiskille. Täällä ei Norwegianilla ole minkäänlaisia ”kioskeja” automaatteineen vaan lähtöselvitys hoidetaan tiskillä. Melko nopeasti olen päässyt eroon matkalaukustani ja saanut lentoliput käteeni: yksi lippu ensimmäistä lentoa varten Ft Lauderdalen ja Tukholman välille ja toinen lippu Tukholman ja Helsingin välille. Sekavuudet Ft Lauderdalen kentällä ovat tällä kertaa maastalähdön toimipisteen ja turvatarkastuksen kohdalla, jossa ihmiset eivät osaa mennä oikeaan suuntaan ja välillä kaikki näyttävät törmäilevänn edestakaisin passintarkastuksen ja turvatarkastuksen välillä. Kaikki kuitenkin löytävät lopulta paikkansa ja suuntansa ja homma etenee niin, että pian minäkin olen jo tarkastuspisteiden toisella puolella. Sekä maastalähdöt että maahantulot ovat yleisesti ottaen sujuneet viime aikoina melko mukavasti ja nopeasti. 

Olen jo tottunut Ft. Lauderdalen kentällä siihen, että ihmiset ohjataan kaukana vasemmalla olevaan turvatarkastukseen ja lähempänä minun lähtöporttia oleva turvatarkastus on suljettu. Näin on myös tänään. Pitkän käytävän päästä löydän taas lopulta oman lähtöporttini ja huomaan myös toisen tutun asian: kun kone lähtee kymmenen jälkeen illalla, ei kannata pitää itsestään selvänä, että lentokentällä kaikki myymälät ja ravintolat ovat auki... Nyt monet paikat on jo suljettu ja toisia ollaan sulkemassa. Myös suurella Miamin kentällä olen huomannut, että myöhään illalla voi olla vaikea löytää syömistä ja juomista ja useamman kerran Finnairin Suomeen lähtenyt kone on ollut sen käytävän viimeinen kone sinä iltana. Vaikka joitakin paikkoja on vielä auki tässäkin siivessä, minulla on niin paljon aikaa, että kävelen huomattavasti vilkkaamman toisen siiven puolelle ja ostan sieltä kahvin ja jotakin pientä syömistä.

Kun koneen ilmoitettu boarding-aika lähestyy, alkaa lähtöportin eteen muodostua pitkä ja leveä jono. Ehkä parempi nimitys olisi kasautuma tai suma. Tämä on ilmiö, jota en oikein koskaan ole oppinut ymmärtämään ja minusta tuntuu, että se on tullut yhä yleisemmäksi. Kun koneisiin otetaan ihmiset joka tapauksessa riveittäin tai ryhmittäin, niin miksi ihmeessä minun pitäisi seisoa jonossa lähtöportin edessä. Tukkimassa kulkua portille... Ja kaikki kun ihan varmasti koneeseen pääsevät ja kaikille on oma paikka varattu. Minä kulutan aikaani paljon mieluummin rennosti kauempana portista. Kun boarding- aika lähestyy, arvaan jo, että tänäänkään kone ei lähde ajoissa. Boarding aika tulee ja menee ja samoin varsinainen lähtöaika. Kun lähtöaika on jo mennyt, ihmisiä aletaan vihdoin päästää sisään koneeseen. Olen huomannut, että viimeisillä kerroilla yksikään lento ei ole lähtenyt lähellekään aikataulun mukaista aikaa. Lentoyhtiöstä riippumatta. Ja niin käy siis tälläkin kertaa.

Kun koneen aikataulun mukaisesta lähtöajasta on kulunut noin puolitoista tuntia, kone seisoo edelleen paikoillaan ja matkustajat nököttävät sisällä. Istuttuamme koneessa reilusti yli puoli tuntia, koneen kapteeni ilmoittaa, että lähtö viivästyy. Syitä on peräti kaksi: Ensinnäkin Ft. Lauderdaleen oli saapunut samaan aikaan kaksi Norwegianin konetta ja siivouspalveluista vastaava yritys kykeni hoitamaan vain yhden koneen kerrallaan. Ja meidän kone sai siis odottaa... Tämän siivousongelman lisäksi ilmoitettiin, että matkalaukkujen lastauskone oli mennyt rikki, kun se oli tullut koneen luo.Tätä viimeistä syytä kuitenkin tarkennetaan myöhemmin ja koneen kapteeni kertoo, että laitteesta oli loppunut polttoaine! Jotenkin absurdia... 300 ihmistä istuu koneessa, koska joku unohti tankata matkalaukkujen lastauskoneen ja nyt polttoaineen saaminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Toivottavasti tämän saman firman vastuulla ei ole koneiden tankkaaminen... Istuttuamme noin tunnin koneessa kuulen kuinka matkalaukut alkavat taas kolista koneen ruumaan... Lopulta kone lähtee liikkeelle reilut 1,5 tuntia aikataulusta myöhässä. 

Viime matkoillani... tai oikeastaan tarkalleen ottaen siitä lähtien, kun olen enimmäkseen matkustellut yksin eli vuodesta 2014 alkaen, olen kaikilla mahdollisilla tavoilla yrittänyt kikkailla itselleni elintilaa varsinkin pitkillä lennoilla. Olen huomannut, että yksinmatkustavalle sattuu usein ihan itsestään tyhjiä penkkejä viereen ja monesti olen saanut levittäytyä koko kahden tai kolmen penkin riville ihan itsekseni. Usein yritän varmistaa tämän niin, että käyn muutamaa tuntia ennen lähtöä vaihtamassa paikkani mahdollismman tyhjään kohtaan koneeseen. Yleensä tämä tarkoittaa viimeisiä penkkirivejä. Viime vuosina olen siis saanut rentoutua ja levittäytyä rauhassa useammalle penkille, mutta huonoa tuuria on ollut kun olen saanut vieruskavereita. Heistä ei lähes poikkeuksetta ole ollut mitään seuraa. Viime vuosina lähes kaikki ovat olleet ihmisiä, jotka eivät ole halunneet olla missään tekemisissä vieressä istuvan kanssa ja usein se on varmistettu niin, että ihmiset ovat istuneet napit korvissa siitä lähtien kun he istuivat paikoilleen ja ne otetaan pois vasta koneen laskeuduttua. Tänään vieressäni istuu kuitenkin ruotsalais-tanskalainen pariskunta, joka on aivan toista maata: heidän kanssaan tulee juteltua enemmänkin ja matka sujuu sen puolesta mukavasti.

Muuten paluu Suomeen tuntuukin sitten jotenkin todella pitkältä! Yleensä paluu yön yli on nopea ja aika kuluu nopeasti, mutta tällä kertaa tämä lento tuntuu kestävän ikuisuuden. Siitäkin huolimatta, että lentoaika on vain 8h 30 min. Nopea lentoaika tietää myös sitä, että ylhäällä tuulee... Kova myötätuuli... Suihkuvirtaus... Ja se taas tietää hyvin todennäköisesti ”heitteistä” lentoa (jostakin syystä en tykkää tuosta sanasta sanana yhtään). Ja niin myös koneen kapteeni varoittelee jo ennen lähtöä, että matkalla voi olla parissa paikassa turbulenssia tavallista enemmän. Ja tämä osoittautuu myös todeksi lennon aikana: turvavyömerkkivalo palaa ison osan matkasta ja muutaman kerran meno on todella kuoppaista. Vielä Tukholmaan laskeutuminenkin on todella huojuvaa tiettyyn korkeuteen asti. Sitten meno tasaantuu ja itse laskeutuminen sujuu tasaisen rauhallisesti. 

Lähdimme USA:sta niin paljon myöhässä, että emme saa kurottua aikataulua kiinni. Kone saapuu Tukholmaan, Arlandan kentälle niin myöhään, että minulle jää koneen vaihtoon aikaa vajaa tunti. Tässä ajassa minun on selvittävä läpi todella ruuhkaisen passintarkastuksen ja turvatarkastuksen sekä juostava – kyllä, kirjaimellisesti – läpi terminaalin, pitkälle aivan sen toiseen päähän. Arlanda ja maahantulotarkastus ei ansaitse nyt suurta kiitosta pitkän jonotuksen vuoksi ja kiitosta ei ansaitse myöskään Norwegian, koska koneeseen päästyäni saan todeta, että lentoemäntä on neuvonut erään toisen ihmisen istumaan minun paikalleni. Päästyäni koneeseen hieman hikisenä ja huohottavana suorastaan rojahdan tyhjälle penkille, jonka kuvittelen nyt olevan minun paikkani. Edessä on onneksi enää vajaan tunnin hyppäys Helsinkiin ja pian tämäkin matka Suomeen on jo takana. Kun avaan oven Suomen kodissani olen kuluttanut matkaan noin 17 tuntia. Olen kulkenut autolla, junalla, bussilla, kahdella eri lentokoneella, junalla ja lopuksi vielä lautalla.


#matkablogi #matkakertomus #matkakuva #matka #matkustaminen #reissu #reissaaminen #tiellä #tienpäällä #matkalla #lomamatka #ulkomaat #maailma
#valokuvaus #luontokuvaus #kirjoitus #kirjoittaminen #usa #florida #norwegian


lauantai 10. maaliskuuta 2018

TALVIKUULUMISIA SUOMESTA

Ennen tätä kirjoitusta olen julkaissut tässä blogissa peräti 160 kirjoitusta. Jo enen tätä varsinaista matkablogia pidin jotakin blogintapaista omilla kotisivuillani tai ainakin julkaisin matkakertomuksia. Nyt tämä blogi on enimmäkseen uinunut pian jo kaksi vuotta. Olen silloin tällöin käynyt täällä pikkuisen sörkkimässä ja yrittänyt saada blogia uuteen alkuun: tuloksetta. Perimmäinen syy tähän lienee jo joskus tämän vuosikymmenen alussa hiljalleen kadonnut kirjoitusinnostus ja laiskuus. Vielä suurempi syy lienee se, että tunnen kirjoittaneeni itseni täällä jotenkin nurkkaan ja sitä tunnetta pahentaa se, että tämä blogi ei enää täytä minulle ”matkablogin” tunnusmerkkejä; en ole enää missään matkalla. Matkustan paljon, mutta se on vain matkustamista kahden (tai oikeastaan kolmen) eri kodin välillä.

Tänään on jo vuoden 2018 69. päivä. Tai nyt jo oikeastaan ilta. Ihan pian yö. Eli huomaamattani on päiväkin jo vaihtumassa seuraavaksi. Minulla on edessäni lasi punaviiniä ja Little Walter soittaa ja laulaa minulle bluesia. Vaikka muuten olisi kirjoittelussa ollut taukoakin, niin yleensä olen vuoden vaihtuessa kirjoittanut ainakin pienen yhteenvedon menneestä uuden vuoden manifestini, ja yrittänyt nähdä pikkuisen tulevaan. Tällä kertaa en sitä tehnyt ja nyt yritän paikata tuota aukkoa. Aukkoja tässä blogissa on nyt kyllä niin paljon ja niin monta, että minun pitäisi jo unohtaa aukkojen paikkailu ja päästä taas hyppäämään tähän kelkkaan ja kirjoittamisen osalta mukaan nykyhetkeen.

Viime vuosi oli merkityksellinen vuosi. Niin kuin oli kyllä sitä edellinenkin. Vuonna 2016 alkoi moni asia muuttua, mutta viime vuosi oli eräänlainen sinetti vuodelle 2016. Viime vuonna menin naimisiin. Kesällä USA:ssa.Carlin Parkin puistossa Jupiterissa, aivan hiekkarannan laidalla. Meidän alttarimme oli hiekkaa ja sitä reunusti morsiamen isän tekemä ”portti”. Alttaritauluna oli rannan vehreitä puita ja niiden takana auringossa kilmalteleva, turkoosin sininen Atlantin Valtameri. 

Viime vuonna olin töissä luultavasti viimeisen kokonaisen vuoden. En vielä lopullista päätöstä tehnyt ja minullahan olisi vielä edessä useita vuosia, jos niin vain haluaisin. Eläkeoikeuteni kuitenkin täyttyy loppusyksyllä ja silloin minä luultavasti otan ja lähden. Vanhuuseläkkeelle... Nuori mies... Eli työn (ja sitä kautta myös asuinpaikan) osalta tämä tulee olemaan hyvin merkityksellinen vuosi ja paljon elämässä tulee sen mukana muuttumaan. Suhtaudun tähän hieman peläten; miltä tuntuu jättää työyhteisö ja tärkeä paikkansa tässä elämässä. Miltä tuntuu, kun 31 vuoden jälkeen ei enää voi nousta aamulla ylös lähteäkseen töihin... Mutta toisaalta; odotan sitä myös kovasti. Se tulee suurimmaksi osaksi päättämään kaukosuhteen, jossa välillämme on ollut 5000 mailia, noin 8000 kilometriä. Viime vuonna kävin USA:ssa viisi kertaa. Oleskelin siellä yhteensä reilut kolme kuukautta, mikä on hieman vähemmän kuin vuonna 2016, mutta melko paljon sekin. Odotan kovasti tulevaa ”lähentymistä”. Toivon pysyväni terveenä ja uskon kyllä nauttivani joutenolosta.

Viime vuonna en polttanut yhtä ainuttakaan tupakkaa. Viikonloppusikarin silloin tällöin itselleni vielä suonut. Yritin jatkaa muutama vuosi sitten aloittamaani kuntoilua ja yritin elää ainakin hieman terveellisemmin ja pitää itsestäni parempaa huolta. Viime vuonna täytin taas vuosia, niin kuin olen tehnyt joka vuosi. Myös lapsenlapsille tuli vuosi ikää lisää ja oma poikani saavutti akateemisen tutkinnon ja valmistui ammattiin. 

Palaan vielä muutamalla sanalla tupakanpolttoon. Jo viime vuoden alussa olin aikeissa yhdistää tähän matkablogiini kirjoitussarjan nimeltä ”Tupakkablogi”... Eli aikomukseni oli kirjoitella tupakkalakon tai jopa tupakoinnin lopettamisen mukanaan tuomista ajatuksista ja tuntemuksista, ainakin alkuun lähes päivä päivältä. Tuota kirjoitussarjaa en lopulta koskaan aloittanut ja nyt hyppään tässä paljon ajassa eteenpäin ja siirryn 445. päivän kohdalle... Olen siis viimeksi polttanut tupakan ennen vuoden 2016 joulua; 20.12.2016 Helsinki-Vantaan lentokentän terminaalissa. Tuosta on nyt sitten ehtinyt kulua jo yli vuosi ja taidan ainakin toistaiseksi jatkaa näin edelleen. Tähän asti en ole kertaakaan sanonut tai edes ajatellut, että olisin lopettanut tupakanpolton; edellisestä tupakasta vaan on nyt kulunut aikaa ja ”tupakkalakko” on venynyt melko pitkäksi. Nyt alan olla ehkä jo lopulta siinä vaiheessa, että uskaltaisin melkenpä sanoa, että olen lopettanut tupakanpolton. Seuraan kuitenkin edelleen tilannetta... Päivä päivältä... Päivä kerrallaan...

Aikomuksissa on myös taas kerran tämän blogin jatkaminen; Päivä kerrallaan... 

Photo albums:
www.flickr.com/photos/curtainhouse/albums

Facebook:
www.facebook.com/Nuuskamuikkunen

Matkablogi "Hiekkaa kengissäni":
frabjousdaze.blogspot.fi/

Instagram:
markuskivela


#matkablogi #matkakertomus #matkakuva #matka #matkustaminen #reissu #reissaaminen #tiellä #tienpäällä #matkalla #lomamatka #ulkomaat #maailma #valokuvaus #luontokuvaus #kirjoitus #kirjoittaminen